Tuntuu, että mitään ei tapahdu. Tuntuu, kuin jumittaisin samassa hetkessä ikuisesti. Sekunnit tuntuvat minuuteilta, minuutit tunneilta, tunnit päiviltä ja niin pois päin. Tahdon päivämääriä. Jopa melkein vaadin niitä. Minua hermostuttaa. Mitä jos en saakkaan kaikkia tarvitsemiani rahoja kasaan?
Tämä on joka kevään ja talven suurin stressin aiheuttajani, raha. Jokainen vuosi olen kuitenkin saanut ne kasaan keinolla millä hyvänsä. Olen aina ollut siitä varma, että kyllä ne rahat saan aina jostakin revittyä. Nyt tilanne on toinen. Yritän epätoivoisesti kalastella itselleni töitä. Olisin valmis tekemään mitä tahansa. Kunhan minun ei tarvitse vain jäädä kesäksi kotiin. Kunhan saan taas vain tehdä sitä, mitä kaikkina muinakin kesinä.
Puoli vuotta. puoli vitun vuotta. En olisi uskonut tätä. Minulla on ikävä. Kumpa voisin vain kelata ajassa taakseppäin ja tehdä jotain toisin. Pelkään sekoittaneeni pakan liian huolillesesti. Olen hermostunut, innoissani, sekä erittäin peloissani. En tiedä mitä ajatella. Yritän uskotella itselleni, että kaikki tulee vielä järjestymään.
Sain jälleen haasteen! Haastan taas kaikki. Kannattaa tehä nimittäin tämän tekeminen oli erittäin mieluisaa ja avartavaa puhaa! Tuli myös kuunneltua paljon kappaleita, joiden olemassa oloa ei ees muistanut. 1. Kappale, jonka kuuntelit viimeksi toistolla.
Imperial State Electric - Eyes
2. Kappale, jonka olet kuullut livenä jonkun esittämänä.
The Wildhearts - My baby is a headfuck
3. Kappale, joka saa iloiseksi.
Joe Strummer & The Mescaleros - Coma Girl
4. Kappale, joka saa surulliseksi.
Johnny Thunders - You Cant Put Your Arms Around a Memory
5. Kappale, joka muistuttaa jostain henkilöstä.
Cheap Trick - I Want You To Want Me
6. Kappale, joka muistuttaa jostain paikasta.
The Specials - Ghost Town
7. Kappale, joka muistuttaa jostain tietystä jutusta.
The Slits - Typical Girls
8. Kappale, jota kuunnellessa tekee mieli tanssia.
The Damned - I Feel Alright
9. Kappale, jonka voisit laulaa jollekkin henkilölle.
Pää Kii - Luuletsä Et Mä Oon Huvikseni Näin Sekaisin
10. Kappale yhdeltä lempiartistilta.
Nina Hagen - I'm Nina Junkie
11. Kappale yhdeltä lempiyhtyeeltä.
Hanoi Rocks - Walking With My Angel
12. Kappale, josta moni ei uskoisi sinun pitävän.
Raptori - Armeija
13. Kappale, joka kuvaa sinua jollain lailla.
Ne Luumäet - Rokkitähti
14. Kappale, joka ei ole enää niin hyvä kuin ennen.
The Runaways - Cherry Bomb
15. Kappale, jota kuuntelin eniten viime kesänä.
The Hillbilly Moon Explosion - My Love For Evermore
16. Kappale, joka sopii hyvin johonkin elämäsi vaiheeseen.
Backyard Babies - Roads
17. Kappale joltain lempialbumiltasi.
The Clash - Hateful
18. Kappale, jota kuuntelet kun tunnet itsesi vihaiseksi
Abortti 13 - Suolia Saatana
19. Kappale, jota kuuntelet kun tunnet itsesi iloiseksi
Madness - Driving In My Car
20. Kappale, mitä kuuntelet kun tunnet itsesi surulliseksi.
The Pretty Reckless - Make Me Wanna Die
21. Kappale, joka saa nauramaan
Repomies!
22. Kappale, johon liittyy paljon hyviä muistoja.
Michael Monroe - Ballad Of The Lower East Side
23. Kappale, joka ärsyttää sinua.
Joan Jett - I Love Rock N Roll
24. Kappale, jota kuuntelit paljon vuosi sitten.
Musta Paraati - Kädet
25. Kappale, joka mieleesi ensimmäisenä nyt tulee.
Notkea Rotta & SMC Lähiörotat - Rottaradio
26. Kappale, joka muituttaa henkilöstä jota rakastat.
Sormeni syyhyävät halusta kirjoittaa teille jostain. Sormeni tahtovat näpytellä näppäimistölleni jälleen sanoja toisensa perään. En vain tiedä mille kirjaimille minun pitäisi niitä lyödä. Näin suomeksi sanottuna en tiedä mistä kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa, tahdon piirtää, tahdon ommella, tahdon soittaa, mutta luovuuteni on kuollut. Näinpä päätän jakaa teille mielipiteeni ja suhtautumiseni jostakin niinkin ajankohtaisesta ja kliseisestä aiheesta, kuin joulusta.
Jokainen vuosi ajattelen vihaavani tätä juhlaa ja niin ehkä hieman vihaankin. En ole koskaan pitänyt jouluruuasta. Myös joululaulut herättävät päässäni aina vain uudestaan ja uudestaan lisää kymyksiä. Ihmiset miksi, oi miksi? Myös ihmisten turha hössötys ja ruuhka ruokakaupoissa on aivan jostain niin syvältä, että ihmisen käsivarsi ei sinne yletä. En vain ymmärrä miksi joulusta pitää aina tehdä niin suuri numero. Se on vain juhla. Se on juhla, joka on mielestäni kaupallistettu pilalle. Ihmiset on unohtanut sen tärkeimmän, nimittäin yhdessä olon. Se on yhteinen juhla, uskon juhla. Ei lahjojen juhla. Vaikka kukapa ei lahjoista pitäisi?
Vaikka kuinka inhoaisinkin joulua, niin on se kyllä loppujen lopuksi tosi jees! Tottakai pidän lahjojen saamisesta ja ehkä jopa enemmän niiden antamisesta. Jouluruuista ehdoton ja ehkä ainoa suosikkini on graavilohi. Osa siitä klassisesta Fazerin konvehtirasian sisällöstäkin on syötävä.
Jouluvalot on myös mieleeni. Toisin muista kohtuus. Josset sitten halua, että sen kauniin jouluisen pihamaiseman sijasta muodostuu jokaiselle vain armotonta päänsärkyä. Tämä on hyvä muistaa myös, kun kaivat niitä vanhoja joulukoristeita sieltä pölyisestä pahvilaatikosta. Nimittäin mikään ei ole raivostuttavampaa, kun yrität rentoutua jouluaattona täyden vatsasi kanssa sohvalla ja aivan sama minne ikinä sitten katsotkaan sieltä hyppää silmillesi heti ensimmäisesti ärsyttävän iloisesti hymyilevä tonttu-ukko. Tässä tekstin pätkässä yritin oikeasti kirjoittaa ainoastaan positiivisia asijoita joulusta. Joten ehkä minun on parempi lopettaa tämä tähän. Hyvää joulua kaikille!
Tää on vaikee! Pizza on tosi jees. Rakastan myös kaikkea meksikolaista ruokaa yli kaiken! Mutta kai tähän on pakko vastata Maman katkarapunuudelit, sillä niistähän ruokavalioni loppujen lopuksi koostuukin.
2. Pahin pelko?
Menettäminen.
3. Noloin asia mitä sinulle on käynyt?
En kerro.
4. Kesä vai talvi?
Ehdottomasti kesä!
5. Nimeä neljä suosikkibändiäsi!
Apua, vihaan näitä kysymyksiä suosikkibändeistä. Ne on aina vaan niin vaikeita! Ekana tulee mieleen Hanoi Rocks ja The Clash. Kolmanneksi tulee ehdottomasti jumalattareni Nina Hagen. Neljänneksi on tosi vaikea sanoa yhtään mitään... Mutta tällä hetkellä oon taas pitkästä aikaa kuunnellut tosi paljon The Damnediä... Niin ehkä se on sitten se? Tai ehkäpä The Wildhearts tai Backyard Babies?
6. Paras leffa?
Almost famous!
7. Paras tapa viettää vapaa-aikaa?
Käydä keikoilla ja juoda alkoholia hyvässä seurassa! Jos kumpikaan näistä ei käy toteen, niin vetäydyn soittamaan kitaraani tai katsomaan mitä kummallisempia sarjoja yle areenasta.
8. Oletko sosiaalinen?
Jos sille päälle satun.
9. Jos voittaisit ilmaisen matkan ihan minne vaan, minne lähtisit viettämään lomaa?
Lähtisin kiertelemään Eurooppaa!
10. Komedialeffat vai kauhu?
Kauhu.
11. Miten aiot viettää Joulua?
Porukoiden luokse jumalan seläntaakse Kokemäelle. Syön paljon ja vietän aikaa sukulaisten kanssa.
Haastan tasapuolisesti jokaisen lukijani.
1. Voitat lotossa. Mihin/kenelle tekisit hyväntekeväisyys lahjoituksen jos olisi pakko?
2. Paras jouluruoka?
3. Kolme asiaa joka sinua ärsyttää ihmiskunnassa yli kaiken.
4. Mitä ostit viime kauppareissullasi?
5. Mitä teet yksin kotona, kun kukaan ei ole näkemässä?
6. Kuunteletko yhtyettä/artistia, jota kukaan ei ikinä uskoisi sinun kuuntelevan?
En tiedä mistä aloittaa kertomaan tästä aivan mahtavasta viikonlopusta. Tämä oli yksi vuoden parhaimmista viikonlopuista. Jätin jälleen aivoni eteiseni narikkaan ja lähdin ryskimään ympäri Suomea. Se oli erilaista, kuin koskaan ennen. Minulla ei ollut suunnitelmia, minulla ei ollut omaa tuttua ja turvallista peppuparia. Harhailin vain joukosta toiseen tietämättä mitään siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Möläyttelen suustani mitä sattuu. Tekstiä minulta tulee samaan tahtiin, kuin Antero Mertarannalta jääkiekko ottelussa. Oksennan kaiken ulos ilman minkäänlaista suodatinta. Omistan vain vaihteet yksi ja viisi. Hypin ympäriini, nauran ja heitän mitä huonoimpaa huumoria. Mikään muu, kuin tämä ei saa minua tälläiseksi.
Rakastan niin että sydämmeeni sattuu. Heiluttelen raajoijani epämääräisesti puolelta toiselle, vain musiikki määrää minulle tahdin. Sitä myös varmaankin tanssimiseksi kutsutaan? Sekoan. Soitatte kaikki suosikkini. Kaikki ne mitä olen jo vuosia osannut kaivata. Olen niin sekaisin hurmoksesta, että muistukuvani hämärtyvät.
Vanhoja ystäviä ja tuttavia putkahtaa esiin jokaisen kulman takaata. Osa on jo mielestäni unohtunut. Siitä on vain niin paljon aikaa, kuin näitä ihania ihmisiä olen viimeksi tavannut. Selitän epämääräiräisiä ja pointittomia teorioita elämästäni. Tässä ei vain ole mitään järkeä, mutta tarviiko siinä edes sitä olla?
Päätän jälleen hukuttaa itseni alkoholiin. Jätin pöytään lähes kokonaisen tuopin olutta. Ei se ole nyt niin tärkeä. Tämä yö on kaunis. Nauran sydämmeni kyllyydestä ja valittelen ovella kolkuttavaa ikävää. Pelkään tulevaa, mutta aijon silti kohdata sen. Uskon, että asiat järjestyvät omalla painollaan.
Kiitos kaikille! Juuri te teitte tästä viikonlopusta täydellisen!
Tunnen luissa ja ytimissäni talven ensimmäiset pakkaset, vaikka lunta ei tarpeeksi ole edes yhteen vaivaiseen lumipalloon. Tuuli puuskuttaa rikkinäisen nahkarotsini läpi ja villasukkani ovat jälleen rytyssä maihinnousukenkieni sisällä. Työnnän pipoani syvemälle päähäni ja koitan epätoivoisesti sytyttää savukettani. Katsahdan kelloa, juoksen ja samalla saan vihdoin sytytettyä aamun ensimmäisen tupakkani. Linja-auto seisoo taas edeltävällä pysäkillä lähes viisi minua. Minun tekisi mieli itkeä, tulisi jo. Tungen korviini jääkylmät kuulokkeet ja laitan soimaan jotain vihaista, jotain virkistävää, jotain joka saa minut katoamaan hetkeksi todellisuudesta. Enkä enää kuule, nää tai tunne mitään.
Haaveilen, suunnittelen, unelmoin. Tunnistan ajatukseni jälleen omikseni. Nämä on niitä asioita mitä kelaan aina edes takaisin. Nämä ajatukset ovat minun, vain minun. Tunnen itseni voittajaksi. En malttaisi millään odottaa, että pääsen jälleen vapauttamaan itseni tästä arjen pyörremyrskystä. Pääsen jälleen nauttimaan siitä kaikesta. En malta odottaa sitä, kun nään jälleen teidät ja naulaatte kasvoilleni hymyn, joka jopa sattuu. Sitä hymyä on lähes mahdotonta kasvoiltani poistaa. Se on hymy, jota muiden on lähes mahdotonta kasvoilleni muodostaa.
Ja taas tein sen. Taas mä annoin muiden ymmärtää ettei minua kiinnosta. Mutta kyllä minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa enemmän, kuin mikään muu tällä hetkellä. Minua kiinnostaa niin paljon, etten sitä uskalla sitä edes ääneen sanoa. Toivottavasti sinäkin sen ymmärtäisit.
Tunnen oloni mukavaksi. Olet vierelläni, olen onnellinen, huone täyttyy naurusta, voin tuntea sen nousuhumalani ja spotifystä soi suosikki yhtyeidemme kappaleita, joiden tahtiin joku rämpyttelee kitaraa. Pian lattia lahoaa teidän jalkojenne alta. Paikalla ei ole enää ketään muita, kuin minä. Seison yksin pienellä alueella. Niin pienellä, että jos jalkojani edes sentin verran liikuttaisin tippuisin rotkoon. Tippuisin loputtomaan pimeään rotkoon. Pian herään painajaisestani totuuteen. Vai heräsinkö sittenkään?
Ja taas mä istun tässä sängynlaidalla ja yritän kirjoittaa jotain siitä, mitä minun päässä liikkuu, miltä minusta ja niin poispäin. Oksennan jälleen ne kaikki tunteet ja ajatuksen näppäimistölleni. Yritän vakuuttaa itselleni, että ei siitä kuitenkaan mitään tule ja jatkan jälleen kirjoittamista. Jokaisen lauseen käyn läpi lukemattomia kertoja. Useaan kertaa tarkistan jokaisen kirjoittamani sanan, pisteen ja pilkun. Jostain syystä en näe yhtäkään virhettä.
Vaikka pariksi päiväksi olenkin jumittautunut neljän seinän sisään tuntuu minusta, että olen näiden kahden päivän aikana ollut sosiaalisempi, kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että jokainen maailman ihminen riepottelisi minua puolelta toiselle. Saat minut hulluksi. Enkä suostu sitä itselleni myöntämään. Saatikka sitten ääneen sanoa. Olet riivannut mieleni ja vaikka kuinka kovaa yritän, niin en sille mitään voi.
Herään jälleen siihen sietämättömään päänsärkyyni. Kuulen jo kuinka viikatemies kolkuttaa ovellani. Katson ympärilleni. Lattialle olen pudottanut kulhollisen nuudeleita, samoin kuin sänkyyni. Epätoivon vallassa koitan kurotella kädelläni noin metrin päässä häämöttävää vesilasia. Yllätys kaadan sen. Harkitsen vakavasti nousevani ylös. Pitkän harkinnan jälkeen teen sen. Nousen ylös kaikilla voimillani. Katson keittiiöön, sielläkin on nuudeleita. Katson peiliin. En tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa, kun eilisillan sugar skull meikit ovat muodostaneet minulle tasaisen harmaan maskin, jota tuloksetta yritän epätoivoisesti hinkata pois kasvoiltani pelkällä vedellä.
Hetken jo mietin, että tätä mä odotin ja toivoin. Lasken kymmeneen ja tekisi jälleen mieli lyödä itseäni pesäpallomailalla päähän. En sano mitään, en halua reagoida. Siirrän ajatukset sinusta jälleen pahaan olooni. En jaksa miettiä, ajatella tai keskittyä mihinkään. Teen kaiken niin sanotusti keskinkertaisesti. En jaksa panostaa, en jaksa. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tota. Kuinka raskasta voikaan olla tekemättä mitään?
Mä vihaan, mä pelkään. Vihani on niin suurta, että se on lähes mahdotonta sanoiksi muuttaa. Vihaan niin paljon, että pelkkä nimi tai ajatus saa käteni tärisemään ja adrealiinini nousemaan lukemattomiin määriin. Tekisi vain mieli hajoittaa kaikki, laittaa kaikki uudelle mallille. Puren hammastani, painan käsiäni niin kovaa nyrkille, että käteni muuttuvat siniseksi. Löydän itseni jälleen peiton alta. Piilossa siltä pahalta. Uskallan juuri ja juuri hengittää. Yritän sulkea silmäni ja korvani totuudelta. Tunnen itseni niin avuttomaksi, luuseriksi. Päässäni pyörii ajatuksia, miten lopettaa tämän kaiken. Aivan liian kauheita ajatuksia, ajatuksia joita vihani tuottaa minulle. Hassua, mutta totta voisin oikeasti tehdä sen. Enkä edes katuisi. Yritän uskotella itselleni, että muitakin keinoja on olemassa, Yritän uskotella itselleni kuinka se olisi väärin. Osa minusta sanoo sen olevan väärin, osa oikein. Ehkä olen sairas, ehkä vain väsynyt tähän kaikkeen tai ehkä vain niin täynä vihaa, että olisin valmis tekemään mitä vain tämän lopettamiseksi.
Kuinka ristiriitaiselta se kuullostaakaan, mutta olen onnellinen. Tässä ja nyt. En tiedä miksi, mutta nyt tuntuu siltä että jokin palanen on loksahtanut paikoillensa. Vaikka kaikki onkin suoraan sanoen päin vittua, mutta nyt minulla on hyvä olla. Ehkä olen vain oppinut elämään hetkessä tai ehkä minusta on vain tullut itsekäs paskiainen, aivan kuten teistä kaikista muistakin. Tai ehkäpä olen vain sulkenut silmäni totuudelta. Aivan sama en jaksa edes miettiä. Nyt minusta tuntuu oikealta. Onnellisuutta ilman minkäänlaista syytä.
Tämä ei ollut sitä, mitä olisin luullut. Tämä ei ollutkaan se elämäni suurin virhe. Ei, ei todellakaan. Tämä oli yksi niistä parhaista. Tunnen taas itseni onnelliseksi, kokonaiseksi. Tuntuu kuin kaikki palaset olisivat loksahtaneet paikoillensa vain parissa päivässä ja niin taisivat loksahtaakkin. En tiedä mitä sanoa, en edes tahdo sanoa mitään. Tahdon vain hymyillä. Olkaa kilttejä, antakaa minun olla onnellinen edes tämän pienen hetken. Olen niin ikävöinyt tätä tunnetta, rakkautta, uudestaan rakastumista.
Tiedän, petin jälleen oman lupaukseni. Tein taas jotain sellaista, jonka olin luvannut itselleni olla tekemättä. Mutta kuin minä rakastan. Rakastan niin, että sattuu. En voi sille mitään. En vain ole kokonainen tätä kaikkea. En edes tahdo ajatella Joulukuuta pidemmälle. En tahdo tietää mitä sen jälkeen tapahtuu. Se jää nähtäväksi.
Tästä paikasta niin paljon muistoja, hyviä, aivan ihania muistoja. Välillä sen vain muistaa, että kaikki ei olekkaan ihan niin kuin ennen. Niin paljon uusia naamoja, niin paljon henkilöitä, joille tämä kaikki on aivan uutta. Tuntuu oudolta, en ole tottunut tälläiseen.
Olen mustelmilla, käveleminen on tuskaa, selässäni on jatkuva viiltävä kipu, korvikseni on rikki, mekkoni on hajalla, poikkeuksetta aina kädessäni koreileva vanhan ystävän väsäämä rannekoru on poikki ja varpaani on tohjona. En tiedä miten yksi keikka voi saada aikaan tämän kaiken, mutta kyllä se oli paras keikka, mitä teiltä olin koskaan nähnyt. Yleisö, bändi, soitto, se oli kaiken osalta täydellinen. Rakastin joka ikistä hetkeä.
Tiedän, olen nyt tekemässä jotain todella tyhmää, olen nyt tekemässä jotain sellaista jonka vannoin olevan jo mennyttä. Se tulee luultavasti vain satuttamaan ja painamaan minua entistä syvemmmälle. Mutta en vain voi sille mitään, että jokin sisälläni huutaa; "mene, koe, näe!" Se huutaa minulle niin kovaa, että sattuu. En edes itse tajua mitä olen itselleni tekemässä. En ymmärrä, miksi voin tehdä näin. Koska oppissin ymmärtämään edes itseäni?
Tämä tylsyys saa minut turhautumaan. Vaikka juuri pieneltä seikkailulta naapurimaastamme tulinkin tuntuu taas siltä että on jälleen pakko päästä jonnekkin näkemään maailmaa. Ei minun tarvitsisi lähteä minnekkään kauas. Tahdon vain jonnekkin, jossa en ole ennen käynyt. Jonnekkin jossa voin jälleen tavata uusia mielenkiintoisia ja sisältä kauniita ihmisiä. Jonnekkin, jossa saan ajatukseni pois menneestä, tulevasta ja tästä hetkestä.
Tarvitsen jotain sellaista uutta, joka saa minut edes hetkeksi unohtamaan ne kaikki ikävät asiat. Ennen minulla oli sellainen, mutta nyt sen menetettyä tajuan kuinka hukassa sitä oikeasti onkaan. Nyt tajuan kuinka paljon ne kaikki pienet hölmöt asiat, päivittäiset hymyt, jopa naurahdukset minuun oikeasti vaikutti. Se oli sellainen asia joka sai minut edes hetkeksi unohtamaan sen kaiken arjen paskanmyrkyn.
Pitkän suunnistuksen jälkeen löydämme vihdoin perille. Kyllä, monen mutkan, ylämäen ja rappusten jälkeen vihdoin pääsimme hotellillemme. Tuo suloinen, pieni, punainen ja tunnelmallinen laivahotelli, kauniiden maisemien kera, aivan Södermalmin Slussen metroaseman kupeessa. Seinät oli sisustettu lukuisilla erinlaisilla teemaan sopivilla koriste esineillä ja respassa tuoksui joulukinkku. Hymy hyytyy kuitenkin nopeasti, kun saimme tietää huoneemme olevan viereisessa laivassa. Kyseisen hotellin/hostellin nimi oli The Red Boat, mutta yllätyksellisesti tämä varsinainen asutus laiva paljastuikin valkoiseksi laivaksi. Kusetusta sanon minä.
Huoneessa haisi niin voimakkaasti home, että se pisti nenässä ja henkeä ahdisti. Voimakkaasti etikalta haisevat lakanat joutui itse vaihtamaan. Huoneessa oli myös yhtä kylmä, kuin ulkona ja kaiken kruunasi vielä seinässä olevat reijät viereiseen huoneeseen.
Huomioikaa toi palmu!
Ruuan metsästys ulkomailla on aina yhtä haasteellista. Aina sitä yrittää etsiä kohtuu hintaista, mutta kunnollista paikallista ruoka ravintolaa. Vahingossa eksyimmekin sitten pukumiesten a là carte ravintolaan, josta karkasimmekin vähin äänin tutkittuamme pienen hetken menu listaa. Yllätys, yllätys pian löysimmekin itsemme tuttuun tapaan krilliltä popsimasta falafelia ja ranskalaisia naamariimme.
Rappusia, ylämäkiä, kiemurtelevia teitä, mukulakiviä, rappusia ja vähän lisää rappusia. En ollut varmaan koskaan elämäni aikana kävellyt niin monia rappusia, sekä ylämäkiä. Joten vinkiksi teille; jos tahdotte käydä kauniilla Tukholman Södermalmin alueella kannattaa suosiolla jättää kokkarit kotiin ja pakata sen sijasta mukaan vaikka lenkkitossut ja hieman urheilumieltä.
Jälleen pitkän suunnistelun jälkeen saavuimme vihdoin perille pieneen ja hikiseen baariin nimeltä, Pets Sounds Bar. Olin jo unohtanut kuinka mä rakastankaan tätä kaikkea. Musiikkia, ihmisiä, tunnelmaa, siis ihan kaikkea. Musiikki määrää mulle tahdin, ihmiset saa mun kasvoille naulatun hymyn. Niin paljon siskoja, niin paljon veljiä. Mä olen onnelinen, tää on sitä, mikä tekee musta aina hetkellisesti onnellisen.
Jos mä voin jotain luvata, niin sen etten enää koskaan vietä yötäni laivahotellissa.
On outoa ajatella kuinka paljon tämä kaikki oikeasti minusta ottaa. Totuus ottaa mua rinnuksista kiinni niin kovaa, etten sitä edes itse tajua. Se kummittelee minua vain jatkuvasti alitajunnassani, joka ikinen yö. Se on painunut jonnekkin syvemmälle. Se ei enää satuta, se ei herätä minussa minkäänlaista reaktiota. Se vaan mylvii sisälläni. Haluan huutaa sen pois, tahdon päästää sen menemään. Tahtoisin jättää sen vain taakseni, mutta jokin minussa pitelee siitä kiinni. Aivan, kuin en uskaltasi elää ilman sitä. Ehkä en uskallakaan heittää koko korttipakkaa menemään yhdellä kertaa. Sen sijaan revin korteistani pikkuhiljaa pieniä palasia. Päivä päivältä kortit kädessäni hupenevat. On ajan tehtävä näyttää, kuinka paljon kortteja kädessäni vielä on.
Samassa kuin kortit kädessäni hupenevat tarvitsen niitä lisää. En missään nimessä tahdo pakkaani samaa maata. Tarvitsen jotain tai jonkun, joka mahdollisesti auttaisi minua heittämään loputkin korteista pois. Jotain, joka voisi täytää sen inhottavan tyhjiön, jonka nämä pois heitetyt kortit ovat minulle luoneet.
Nyt sitä saa, nyt sitä saa, kaappinsa täyteen Liimaa!!
Vettä, vettä taivaalta. Tätä olen odottanut, kunnon syksyä. Yksi maailman parhaista asioista on vain kävellä syksyn sateessa ja kuunnella korvalappustereoista täysillä musiikkia. Kaikesta huolimatta tunnen edelleenkin näin maanantaina lauantaisen juhlimiseni, sillä törmäsin jälleen lauantaina vanhaan ystävääni viskiin ja kolaan, kolaan ja viskiin. Taiteiden yöt ilman taidetta.
Tähän taiteettomuuteen on ratkaisu. Tee se itse, tee se naamaasi. Saa monia hermoromahduksia sen epäonnistuessasi tuhansia kertoja. Huvita humaltuneita lahtelaisia naamallasi.
Ey caramba!!
HUOM. Liima-zinen neljäs mahtinumero tarjolla NYT! Tällä kertaa oikeen värikannet ja kunnon taitto, hyvältä näyttää! Tekstiä on mm. Steve Conte & the Crazy Truth, Wildhearts, Noir Brigade, Rikoslaki ja vaikka mitä ihanaa ja mukavaa ja kannessa Rambo! Laittakaa yksityisviestiä minulle tai Liiman facebook sivuille niin neuvotellaan toimitus- ja maksuasiat! Hinta 2e. PLUS nyt erikoistarjous tämän kuningasnumeron kunniaksi; saat viidellä eurolla kaikki Liimat (nro 1, 2, 3 ja 4)!
Makaan sängylläni selälleen tuijottaen kattoa. Olen taas jättänyt vahingossa ikkunani auki. Vaikka syksyn auringon häikäisy keskeyttikin uneni, niin huone tuntuu lähinnä pakastimelta. Mikään ei ole täydellinen, edes minun kattoni. Se on täynä lukuisia likatahroja ja halkeamia. Käännän katseeni niihin useisiin tauluhin, levyihin, kirjoihin ja muistoesineisiin. Mietin hetken repiväni joka ikisen alas, kunnes tajuan että huoneessani ei sen jälkeen olisi muuta, kun sänkyni. Pian tajuan, etten edes haluaisi heittää niitä pois. Niin paljon rakastan, kuin vihaankin. Jokaisen kerran, kun niitä katson, tuntuu kuin joku iskisi minua puukolla vatsaan. Samaan aikaan tunnen niin paljon vihaa ja niin paljon rakkautta. Käyn jonkinlaista taistelua itseni kanssa. En tiedän miten minun pitäisi käyttäytyä tai suhtautua.
Yksi esine tuo mieleen niin hauskoja muistoja siitä muistottomasta illasta. Ei jumalauta. En edes pysty miettimään sitä seikkailua nauramatta. Enkä pysty sisäistämään, että siitäkin on jo vuosi. Tunnen, kuinka kuukaudet ja vuodet vain vilistävät ohitseni. On outoa kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. Paikkakunta, ihmiset ympärilläni ja ennenkaikkea arvojärjestykseni. En edes tiedä enää mikä se on. En tiedä mikä on minulle tärkeintä elämässäni. Olisiko itsekästä sanoa itsensä numero ykköseksi?
.jpg)
.jpg)
