Makaan sängylläni selälleen tuijottaen kattoa. Olen taas jättänyt vahingossa ikkunani auki. Vaikka syksyn auringon häikäisy keskeyttikin uneni, niin huone tuntuu lähinnä pakastimelta. Mikään ei ole täydellinen, edes minun kattoni. Se on täynä lukuisia likatahroja ja halkeamia. Käännän katseeni niihin useisiin tauluhin, levyihin, kirjoihin ja muistoesineisiin. Mietin hetken repiväni joka ikisen alas, kunnes tajuan että huoneessani ei sen jälkeen olisi muuta, kun sänkyni. Pian tajuan, etten edes haluaisi heittää niitä pois. Niin paljon rakastan, kuin vihaankin. Jokaisen kerran, kun niitä katson, tuntuu kuin joku iskisi minua puukolla vatsaan. Samaan aikaan tunnen niin paljon vihaa ja niin paljon rakkautta. Käyn jonkinlaista taistelua itseni kanssa. En tiedän miten minun pitäisi käyttäytyä tai suhtautua.
Yksi esine tuo mieleen niin hauskoja muistoja siitä muistottomasta illasta. Ei jumalauta. En edes pysty miettimään sitä seikkailua nauramatta. Enkä pysty sisäistämään, että siitäkin on jo vuosi. Tunnen, kuinka kuukaudet ja vuodet vain vilistävät ohitseni. On outoa kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. Paikkakunta, ihmiset ympärilläni ja ennenkaikkea arvojärjestykseni. En edes tiedä enää mikä se on. En tiedä mikä on minulle tärkeintä elämässäni. Olisiko itsekästä sanoa itsensä numero ykköseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti