lauantai 15. helmikuuta 2014

Elisa di Rivomdrosa!

Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka ovat lähinnä ihaillut musiikin tekijöitä. En ole koskaan ymmärtänyt miten joku ihminen voi seota täysin jostain tv-sarjasta tai elokuvasta. Nyt tajuan kyllä täysin.

Elisa di Rivombrosa (suom. Ihana Elisa) on italialainen rakkaushömppäpöppä-sarja, joka sijoituu 1700-luvulle. Ihan oikeesti. En uskonut, että maailmasta ees löytyy noin paljon kauniita ihmisiä, pukuja ja rakennuksia, kun tässä yhdessä sarjassa on. Ja voi kyllä tämä on rakkaushömppäpömppä-sarja, mutta mä rakastan tätä sarjaa! En voi muuta sanoa, että kun käykää kattomassa ees yksi jakso Yle Areenasta!






perjantai 14. helmikuuta 2014

Vain kuva seinällä

Tuntuu, että sitä on tulossa hulluksi. Ihan oikeasti. Tahdon vaan mennä, laulaa, tanssia ja huutaa sen kaiken turhautumisen elämästäni pois. Ikävöin sitä kaikkea. Sitä, kuin hymyilet niin leveästi, että se sattuu ja sitä kun andrealiinisi virtaa veressä niin nopeasti, että muisti lähtee. Päivä päivältä tajuan vain enemmän, kuinka mä sitä kaikkea tarvitsen elämääni. Se on onnellisuutta. Ne kaikki pienet eleet ja hetket tekee minut onnelliseksi. Se on sellaista onnellisuutta, jota ei voi sanoin selittää. Se kaikki on vain sitä mitä rakastan ja tarvitsen elämääni.



Odottavan aika on pitkä. Vaikka tiedänkin, että pari kuukautta vierii taas nopeammin, kuin osaan odottaakaan niin silti tämä tuntuu ikuisuudelta. Olen yrittänyt löytää uusia tapoja saada nuo kaikki samat fiilikset, mutta ei sitä ei ole. Ainoa asia mistä tunnen saavani edes pienintä ilonaihetta elämääni on työ. En todellakaan tarkoita tällä, että pitäisin työstäni. Itseasiassa suoraansanottuna vihaan sitä, mutta se saa aikaan onnistumisen tunteen. Se kun palaat kotiin kadentoista tunnin päivän jälkeen rättiväsyneenä ja tiedät että olet kerrankin jotain saanut aikaan. Se kun tiedät, että olet taas tienannut edes hieman lisää euroja säästöpossuusi, joilla vielä pääset nauttimaan täysin rinnoin.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Väritöntä ja masentavaa.

Tylsää, tylsää, tylsää. Kaikki mitä teen tai yritän tehdä on tylsää. Kaikki on tasaisen harmaata. Lumetkin ovat sulaneet jo inhottavaksi loskaksi. Sekin on harmaata. Puen päälleni jokainen päivä ne samat tylsät vaatteet.  Ainakin viisi kokoa liian suuren bändipaidan ja haaroista revenneet mustat farkkuni. Eikä edes kiinnosta, vaikka koko takapuoli varustukseni vilkkuukin. Aivan sama. Pian on kuitenkin kesä ja voin taas juosta puolialastomana pitkin Suomen maata.



Ensimmäisen kerran todellakin aloin miettiä, mitä olen oikeasti valmis tekemään teidän vuoksenne. Olenko oikeasti valmis raatamaan 12 tuntia kuusi kertaa viikossa töitä niin pienellä palkalla, että se riittäisi juuri ja juuri yhen pienen perheen viikon ravitsemiseen? Kyllä, kyllä olen.
Tarvitsisin kuitenkin pienen muistutuksen siitä, miksi sen 12 tuntia päivässä raadan. Vaikka kuinka tiedän, että tämä työ palkitaan ei minulla ole minkään näköistä kiinnostusta herätä jokainen aamu kukonlaulun aikaan. Toisinaan sitten havahdun ja tajuan, että en muutakaan sinä aikana tekisi. Mitä tekemistä minulla muka olisi? Istua yksin kotona tietokoneella ja siemailla teetä?