Tämä ei ollut sitä, mitä olisin luullut. Tämä ei ollutkaan se elämäni suurin virhe. Ei, ei todellakaan. Tämä oli yksi niistä parhaista. Tunnen taas itseni onnelliseksi, kokonaiseksi. Tuntuu kuin kaikki palaset olisivat loksahtaneet paikoillensa vain parissa päivässä ja niin taisivat loksahtaakkin. En tiedä mitä sanoa, en edes tahdo sanoa mitään. Tahdon vain hymyillä. Olkaa kilttejä, antakaa minun olla onnellinen edes tämän pienen hetken. Olen niin ikävöinyt tätä tunnetta, rakkautta, uudestaan rakastumista.
Tiedän, petin jälleen oman lupaukseni. Tein taas jotain sellaista, jonka olin luvannut itselleni olla tekemättä. Mutta kuin minä rakastan. Rakastan niin, että sattuu. En voi sille mitään. En vain ole kokonainen tätä kaikkea. En edes tahdo ajatella Joulukuuta pidemmälle. En tahdo tietää mitä sen jälkeen tapahtuu. Se jää nähtäväksi.
Tästä paikasta niin paljon muistoja, hyviä, aivan ihania muistoja. Välillä sen vain muistaa, että kaikki ei olekkaan ihan niin kuin ennen. Niin paljon uusia naamoja, niin paljon henkilöitä, joille tämä kaikki on aivan uutta. Tuntuu oudolta, en ole tottunut tälläiseen.
Olen mustelmilla, käveleminen on tuskaa, selässäni on jatkuva viiltävä kipu, korvikseni on rikki, mekkoni on hajalla, poikkeuksetta aina kädessäni koreileva vanhan ystävän väsäämä rannekoru on poikki ja varpaani on tohjona. En tiedä miten yksi keikka voi saada aikaan tämän kaiken, mutta kyllä se oli paras keikka, mitä teiltä olin koskaan nähnyt. Yleisö, bändi, soitto, se oli kaiken osalta täydellinen. Rakastin joka ikistä hetkeä.
