tiistai 17. syyskuuta 2013

Mä en pelkää enää, mä olen alkanut kuolla.

On outoa ajatella kuinka paljon tämä kaikki oikeasti minusta ottaa. Totuus ottaa mua rinnuksista kiinni niin kovaa, etten sitä edes itse tajua. Se kummittelee minua vain jatkuvasti alitajunnassani, joka ikinen yö. Se on painunut jonnekkin syvemmälle. Se ei enää satuta, se ei herätä minussa minkäänlaista reaktiota. Se vaan mylvii sisälläni. Haluan huutaa sen pois, tahdon päästää sen menemään. Tahtoisin jättää sen vain taakseni, mutta jokin minussa pitelee siitä kiinni. Aivan, kuin en uskaltasi elää ilman sitä. Ehkä en uskallakaan heittää koko korttipakkaa menemään yhdellä kertaa. Sen sijaan revin korteistani pikkuhiljaa pieniä palasia. Päivä päivältä kortit kädessäni hupenevat. On ajan tehtävä näyttää, kuinka paljon kortteja kädessäni vielä on.

Samassa kuin kortit kädessäni hupenevat tarvitsen niitä lisää. En missään nimessä tahdo pakkaani samaa maata. Tarvitsen jotain tai jonkun, joka mahdollisesti auttaisi minua heittämään loputkin korteista pois. Jotain, joka voisi täytää sen inhottavan tyhjiön, jonka nämä pois heitetyt kortit ovat minulle luoneet.


Nyt sitä saa, nyt sitä saa, kaappinsa täyteen Liimaa!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti