perjantai 22. helmikuuta 2013

Tahdoit olla minun painajaiseni.

Katsottuani parisen päivää ennen lähtöäni The Monroe's, sekä Backyard Babies videoita tajusin vihdoinkin ikävöiväni. Pian huomasin jo purskuavani intoa ja odotusta. Pakkasin mukaani kaiken tarvittavan ja ehkä hieman liikaakin. Kuka taas käski ottaa mukaansa koko omaisuuden? 


Mikään ei  mene koskaan suunnitelmien mukaan, eikä tämä tapaus ollut poikkeus. Junamatka tuntui ikuisuudelta. Nopeammin kuin olisin ikinä osannut aavistaakaan löysin itseni, sekä pilkkihaalariin pukeutuneen ystäväni Harwall Areenan alakatsomon ovilta. Enään kolme päivää!



Luulin tulevani jo hulluksi tujoteltuani vuorokauden tai ehkä parikin pelkkiä lumidyynejä ja hiutaleita. Ei missään edes ristin sielua. Luulin oikeasti muuttuvani jo lumiukoksi. Minusta tuntui, että olin hitaasti maatumassa siihen paikkaan. Lausuimme tyhmiä, sairaita ja täysin paskoja vitsejä. Siellä lausuttu ja sinne saa myös luvan jäädä. 


En tiennyt enään mikä on kello, enkä osannut enään laskea edes päiviä. Kaikki kolme viimeistä päivää oli vain sulautunut yhdeksi suureksi mössöksi. 



Tunsin suurta rakkautta näitä järjestysmiehiä kohtaan. He olivat selvästi ennenkin kohdannut kaltaisiimme. Kaikki meni täydellisesti ja ennen kuin ehdin edes huomata tanssahtelin jo Trick Of The Wristin tahtiin. Mikään ei ollut muuttunut. Rakastin yhtä paljon, kun aina ennenkin. Rakastin joka ikistä hetkeä.


En kykenyt sanomaan enään mitään. Olin täysin psykoosissa.
Olimme jo kotona, kun pääesiintyjä vasta lopetteli soittoaan. Tunsin itseni täysin voittajaksi, me ollaan hengissä!


Kiitos!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Kasoittain enkeleitä varusteltuna pirun sarvilla.

Myönnän itse joskus olleeni koulukiusaaja. Siitä on jo vuosia aikaa. En ole ylpeä, vaan häpeän tekojani, mutta mikäs menneen muuttaisi? Vaikka kuinka toinen olisi erinlainen tai tehnyt minkä virheen, ei koskaan saisi rangaista kiusaamisella. En ole koskaan edes tullut miettineeksi asiaa, mutta nyt se todella on kohdistunut omalle kohdalleni. En puhu nyt itsestäni, vaan läheisestä ihmisestä. Tätä on jatkunut jo viisi vuotta. Päivä päivältä kaikki muuttuu vain pahemmaksi painajaiseksi. Ilta illalta saan kuulla entistä enemmän kyyneliä toisensa perään viereisestä huoneesta. Enään ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kun lähteä tältä saatanan saarelta kohti parempaa ja aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä.

Nyt minun on pakko vielä alistaa opettajiakin tässä kohdassa. Opettaja ei tiedä mitään totuudesta. Ei hän tiedä mitä selkänsä takana tapahtuu. Luulevatko he oikeasti näkevänsä kaiken? Ovatko he tyhmiä, luovuttajia vaiko vain hyvä uskoisia? Kuka nyt heti olisi myöntämässä kiusanneensa jotakuta? No helvetti ei ketään. Myöskään vanhemmat eivät myönnä lapsiensa tekosia. Aina kuulee lauseita "Ei medän pikku Leevimme" "Puhuttelin jo pikku Leeviämme asiasta ja hän kertoi sen olevan vahinko". Ja paskat sanon minä.
Pieni suloinen hymy ja vanhemmat, sekä opettaja uskovat kaiken. Kaikkein huipuin mitä olen kuullut: "Meillä on niin pieni koulu. Ei täällä mitään kiusaamista tapahdu". Minun tekisi mieli hakea talikko ja hakata aivot pihalle tämän lauseen möläyttäjältä. Saatana sellaisessa pikku koulussahan tälläistä juuri tapahtuu. Jokainen varmaankin tietää kuinka taitavia jotkin ihmiset voivat olla päiden käännyttämisessä.

Mutta miltä kiusatusta tuntuu? En edes osaa kuvitella. Yrittäkää itse miettiä tilannetta kun itsetuntonne on laskenut jo miinuksen puolelle. Päivästä toiseen saat kuulla samat lohdutukset. Et edes jaksa enään kuunnella niitä. Ei niistä ole mitään hyötyä kuitenkaan. Samat haukkumiset. Saat kuulla päivittäin että olet sairas, mielisairas. Uskot jo itsekkin tuohon paskaan. Pelkäät kuollaksesi jokaista uutta koulupäivää. Sinusta tuntuu siltä, että olet yksin tässä maailmassa. Haluan todistaa hänelle, että kaltaisiaan on pilvin pimein. Miettikää, että alle 12-vuotiaana elämäsi olisi jo täysin pirstaleina. Aijon tehdä vielä jotain. Minulla on pieni ajatus päässäni, mutta saanko sen onnistumaan?

Meistä jokainen tietää, että AD/HD ei ole mielisairas. Näin kuitenkin hän itsestään luulee. Hän ei usko toteuttavansa minkäänlasia unelmiaan. Hän ei edes usko, että pääsisi koskaan töihinkään, edes koulutukseen. Tunnen itseni täysin avuttomaksi. Mitä voin enään tehdä kun tämä on mennyt tähän pisteeseen asti?
Toivon, että tämä saisi edes taottua jonkun idiootin päähän edes hippusen verran järkeä.

Näin loppuun voisin lähettää iloiset terveiset teille saatanan säälittäville, sekä elämättömille koulukiusaajille;
Ensimmäiseksi kehotan elämän hankkimista ja anteeksi antoa. Jos tämä ei onnistu, voit minun puolestani hypätä pää edellä kalliolta alas.

torstai 14. helmikuuta 2013

Putosin painekattilaan, radanvarren hattiwattilaan.

Joskus tuntuu, että meidän ihmisten vartalo on jaettu kahteen eri osaan. Toinen on sydän, toinen aivot. Ei tunnu hyvältä kun jalat yrittävät kävellä eri suuntiin tai kun toinen käsistä pitää kiinni kovemmin kuin koskaan ennen ja toinen vuorostaan on jo hellittänyt otteensa. Mun sydän huutaa luoksesi mutta järkeni on pakahtua vihasta sydäntäni kohtaan. Kuinka kahta eri mieltä ihminen voi ollakkaan? Voiko vartalossani tapahtua taas sisällissota? Olenko mä sydän vai aivot?


Elämä on yhtä kamppailua itsensä kanssa. Joskus mietin miten oikeasti kestän itseäni. Kuvittele olevasi kuka tahansa muu. Matki hänen liikeitään, puhettaan ja ajatustapaansa peilin edessä. Pian löydät itsesi nauramassa peilikuvallesi. Tajuat kuinka tyhmältä yksikin teeskennelty ele voi näyttä. Ikinä ei tarvitse tai ehkä kuulukkaan olla tyytyväinen itseensä, mutta on pakko hyväksyä itsensä.


Rakastan työtäni ja teenkin sen mahdollisimman hyvin, taitojeni mukaan. Kaikesta huolimatta vihani ihmisiä kohtaan vain kasvaa entisestään. Päivä päivältä houkutukseni lukita joku suureen kippikattilaan vain kasvaa entisestään. Kuka on tuo ensimmäinen uhrini?

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Pelaamme peliä vain omilla säännöillämme.

Jokaisen elämään mahtuu aina pari hieman huonompaa päivää. Sellaisia päiviä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, vaikka se pyörähtisi käyntiin kofeini latauksella, savukkeella ja viiden tähden hotellin aamiaisella. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi astellessani lukuisien hienosto mummojen ohi takkuisessa tukassani ja rikkinäsissä sukkahousuissani. En myöskään pidä hiiren hiljaisista ruokasaleista tai taitelluista vessapapereista. En osaa olla hiljaa, mutta en halua rikkoa toisten rauhaakaan. Miten minun pitäisi käyttäytyä?



Pitkät käytävät ja sviitit toivat minulle vain silkkaa päänsärkyä ja pahoinvointia. Möfö, siksi minä kutsun sitä. Suuri rakkauteni, uskoin tähän päivään asti sen auttavan jokaiseen fyysiseen vaivaani. Harhaluulo kenties? Kyllä. Päivän aikana ehdin yskiä keuhkoni ulos ja minusta tuntui siltä, että joku olisi lyönyt selkääni rautakangella.



En saa taaskaan mitään aikaiseksi. Pää lyö tyhjää, eikä parin tunnin pähkäily tuota minkäänlaista tulosta. Turhautumiseni keskellä minun tekisi mieli vain jättää aivoni narikkaan ja ostaa pullo sitä kirottua juomaa nimeltään Tequila.



perjantai 1. helmikuuta 2013

Teit taivaasta verisen helvetin.

Tulevaisuus kohisee kovaa korvissani, mutta ennustan jotain huonoa. Tieto todella lisää tuskaa. Olette likaisia.  Mitä jos tuo tuleva viikko onkin elämäni virhe? 
Haluan radikaalin muutoksen, mutta teissä on vain jokin magnetti, joka pitää minua kiinni. Pelkään magneetin olevan liian voimakas minulle. Mitä jos jumitunkin tähän samaa koko elämäkseni?



Tahdon muuttaa keskelle sademetsää. Piiloutua pariksi vuodeksi ja tulla sitten takasin. Grillaisin siellä hämähäkkejä ja käärmeitä lounaaksi omalla pikkuisella nuotiollani. Haluan vain hetken rauhoittua, kerätä ajatuksia ja miettiä asioita sekoamispisteeseen asti.

Soppani sisältää montaa raaka-ainetta. Tiedän niistä vain muutamia. Pelkkä sen haju houkuttaa minua luoksensa. Enään on vuorossa hauduttamista ja maustamista. Houkutus sopan maustamiseen on kova, mutta mitä jos poltankin sen pohjaan tai jos lorautankin liikaa chili maustetta kehiin? Pitäisikö minun kuitenkin heittää kaikki roskiin ja aloittaa alusta?

Jäänkö himaan rukoilemaan rikkautta rakastavaa jumalaa?

Taas makaan sängylläni syöden kartanon perunalastuja, kuin mikäkin vätys, vaikka tehtävää on kuin muille jakaa. Tahdon ampua kaikki maailman peilit pieniksi sirpaleiksi. Jonain päivänä mä vielä tavoitan päämääräni. Odotan kunnes lumet sulavat ja saan taas kaivaa vanhat lenkkitossuni käyttöä varten. Aion juosta kaiken ahdistukseni ulos. Mä rakastin sitä kuin vielä juoksin kilometrejä jalat maitohapoilla tai sitä kun vuosia heittelin palloja kohti maalia. Miksi mä lopetin sen?


Nyt huomaan sen. Kaverit vain liukuvat sormien läpi, ystävät pysyvät. Vanhoja kasvoja tulee vastaan kaupungilla. Ei muistikuvaa nimestä, paikasta tai puhelin numerosta, mutta silti kaikki me oltiin yhtä isoa perhettä. Tahdon takaisin ne vanhat hyvät ajat.


En ole koskaan kärsinyt tämänlaisesta fiiliksestä. Mä en vaan ole vielä valmis palaamaan kylmälle asfaltille märän makuupussini kera tai edes kärsimään hypotermiasta. Pakkomielteinen kuin olen en kuitenkaan voi vastustaa kiusausta.