Onko tämä kaiken alku vai loppu?

Aikoihin tuntuu kuin osaisin vihdoinkin kontrolloida itseäni. Olen laatinut itselleni sääntöjä ja pyrin myös noudattamaan niitä. Tiedän ettei se tule onnistumaan. Ei kukaan maailman ihminen pysty noudattamaan laatimani sääntöjä. En välitä, aion ainakin yrittää.

Tavarini ovat sullottuina yllättävän epäkäytännöllisiin vihreisiin muuttolaatikoihin.  Pían koko huoneeni on täytetty niillä. Aloitettu huoneeni remontti ei sitten koskaan valmistunutkaan. 

Sanotaan että leikki pitää silloin jättää kesken, kun se on hauskimmillaan. Minusta tuntuu, että olin juuri vasta päässyt tämän kaupungin sisälle. Minusta tuntuu että nyt vasta vuosien jälkeen tämä tuntuu kodilta. Tulen ikävöimään tästä kaupungista kaikkea. Sen tuoksua, kauneutta, murretta ja ennenkaikkea ihmisiä. Ihan oikeasti mä tulen helvetti ikävöimään jokaikistä tässä kaupungissa juotua olutta, naurettua naurua, pidäteltyä kyyneltä ja tietenkin rakkaaksi tullutta ihmistä.

Ps. Ette te musta lopullisesti eroon pääse. ;)

Aion jäädä himaan rukkoilemaan rikkautta rakastavaa jumalaa.

Kelaan taas aikaa viikkoja takaisinpäin. Oli sateinen kevätpäivä. Kevään aijoituksesta huolimatta ilma muistutti enemmän loppusyksyä. Ensimmäiset kauniit ja lämpimät hellepäivät olivat jo takana. Hytisimme kylmyydestä. Jokainen sanasi aiheutti minulle kylmät väreet aikaan.

Kelaan taas aikaa takaisinpäin. Tällä kertaa melkein kahdella vuodella. Asiat ovat muuttuneet juuri niin paljoin, kuin vähänkin. Löydän taas itseni samasta jamasta. En suostunut tähän, mutta jokin vain vei minut mukanaan.
Rakkaus on maailman rumin sana. Rakkaus on Jumalan suurin vitsi. Se on sana, joka saa ihmiset tekemään hulluja asioita, Sana jota sanotaan merkityksellittömissä ja myös merkityksellisissä asioissa. En edes tiedä miksi rakastan. En tahdo sitä, se on tunne joka vain vie mukanaan. Rakkaus on asia joka ajaa ihmiskunnan hulluiksi.

Tuntuu kuin elämäni paras päätös olisi kääntynyt nopeammin kuin tuuli. En tiedä onko lähdölleni paras vai huonoin ajankohta. Viihdyn täällä, mutta minun on vain pakko tehdä tulevaisuudelleni jotain. Tämä kaupunki vain hajoittaa pääni entistäkin pienempiin palasiin.

Jokin repii sieluni kappaleiksi taas.

Kaikki tuntui taas niin täydelliseltä. Ystävät ympärillä ja vielä jotain parempaa istumassa vieressäni. Kännykästä soi pää kii ja ihmiset nauttivat halvinta mahdollista keskiolutta. En halua murehtia mistään.
Tahdon vaan elää. Linja-auto kurvaa Lahden bussilaiturille.

Ampiais pesiä ja homeisia tiskejä keittiössä. En enään ylläty mistään tavarasta tai esineestä, jonka löydän siitä salaisuuksien kammiosta. Tequila virtaa, hyvä musiikki soi, meksikolainen illallinen valmistuu keittiössä ja korviini suuntautuu väkisinkin tyhmiä vitsejä ja kommentteja. En muita koska viimeksi oilisin nauranut niin paljon. Sitä rakastin.

Tunsin taas hetken itseni onnelliseksi, kunnes avaan tämän helvetin luoman mökin oven.

Tuntuu kuin kaikki ympärilläni vain olisi tippunut luotani kauas pois. Niin kauas ettei heitä enään voi puhelimella tavoittaa. Ne kaikki pienet ja hieman suuremmat uudet ilonaiheet. Ne pienet ilonaiheet, joiden taakia luulin jaksavani taas astua tähän majaan. Väärässä olin, nyt nekin ovat poissa.

Nancie saa orgasmin jälkiruuasta.

Tuntuu että tein elämäni suurimman virheen. Se vain satuttaa. Rakkaus, se satuttaaa enemmän kuin mikään. Olen liian kiintynyt. En halua, mutta haluan. Niin hankalaa. Päässäni jyllää niin monia kysymyksiä. Kysymyksiin on annettu vastauksia. Uskallanko mä uskoa? Haluan, mutta pelkään liikaaa. Mikä saisi minut luottamaan ihmiskuntaan, kun jokainen kerta saan pettyä aina vain uudestaan ja uudestaan. Suhun haluan luottaa, annan minun luottaa suhun. Tehdään maailmasta yhdessä kauniimpi.