Herään jälleen siihen sietämättömään päänsärkyyni. Kuulen jo kuinka viikatemies kolkuttaa ovellani. Katson ympärilleni. Lattialle olen pudottanut kulhollisen nuudeleita, samoin kuin sänkyyni. Epätoivon vallassa koitan kurotella kädelläni noin metrin päässä häämöttävää vesilasia. Yllätys kaadan sen. Harkitsen vakavasti nousevani ylös. Pitkän harkinnan jälkeen teen sen. Nousen ylös kaikilla voimillani. Katson keittiiöön, sielläkin on nuudeleita. Katson peiliin. En tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa, kun eilisillan sugar skull meikit ovat muodostaneet minulle tasaisen harmaan maskin, jota tuloksetta yritän epätoivoisesti hinkata pois kasvoiltani pelkällä vedellä.
Hetken jo mietin, että tätä mä odotin ja toivoin. Lasken kymmeneen ja tekisi jälleen mieli lyödä itseäni pesäpallomailalla päähän. En sano mitään, en halua reagoida. Siirrän ajatukset sinusta jälleen pahaan olooni. En jaksa miettiä, ajatella tai keskittyä mihinkään. Teen kaiken niin sanotusti keskinkertaisesti. En jaksa panostaa, en jaksa. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tota. Kuinka raskasta voikaan olla tekemättä mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti