Ja painajainen jatkuu taas.

Tiedän, olen nyt tekemässä jotain todella tyhmää, olen nyt tekemässä jotain sellaista jonka vannoin olevan jo mennyttä. Se tulee luultavasti vain satuttamaan ja painamaan minua entistä syvemmmälle.  Mutta en vain voi sille mitään, että jokin sisälläni huutaa; "mene, koe, näe!" Se huutaa minulle niin kovaa, että sattuu. En edes itse tajua mitä olen itselleni tekemässä. En ymmärrä, miksi voin tehdä näin. Koska oppissin ymmärtämään edes itseäni?

Tämä tylsyys saa minut turhautumaan. Vaikka juuri pieneltä seikkailulta naapurimaastamme tulinkin tuntuu taas siltä että on jälleen pakko päästä jonnekkin näkemään maailmaa. Ei minun tarvitsisi lähteä minnekkään kauas. Tahdon vain jonnekkin, jossa en ole ennen käynyt. Jonnekkin jossa voin jälleen tavata uusia mielenkiintoisia ja sisältä kauniita ihmisiä. Jonnekkin, jossa saan ajatukseni pois menneestä, tulevasta ja tästä hetkestä.

Tarvitsen jotain sellaista uutta, joka saa minut edes hetkeksi unohtamaan ne kaikki ikävät asiat. Ennen minulla oli sellainen, mutta nyt sen menetettyä tajuan kuinka hukassa sitä oikeasti onkaan. Nyt tajuan kuinka paljon ne kaikki pienet hölmöt asiat, päivittäiset hymyt, jopa naurahdukset minuun oikeasti vaikutti. Se oli sellainen asia joka sai minut edes hetkeksi unohtamaan sen kaiken arjen paskanmyrkyn.