torstai 28. marraskuuta 2013

Tarvitsen tuulen purjehtiakseni.

Tunnen luissa ja ytimissäni talven ensimmäiset pakkaset, vaikka lunta ei tarpeeksi ole edes yhteen vaivaiseen lumipalloon. Tuuli puuskuttaa rikkinäisen nahkarotsini läpi ja villasukkani ovat jälleen rytyssä maihinnousukenkieni sisällä. Työnnän pipoani syvemälle päähäni ja koitan epätoivoisesti sytyttää savukettani. Katsahdan kelloa, juoksen ja samalla saan vihdoin sytytettyä aamun ensimmäisen tupakkani. Linja-auto seisoo taas edeltävällä pysäkillä lähes viisi minua. Minun tekisi mieli itkeä, tulisi jo. Tungen korviini jääkylmät kuulokkeet ja laitan soimaan jotain vihaista, jotain virkistävää, jotain joka saa minut katoamaan hetkeksi todellisuudesta. Enkä enää kuule, nää tai tunne mitään.


Haaveilen, suunnittelen, unelmoin. Tunnistan ajatukseni jälleen omikseni. Nämä on niitä asioita mitä kelaan aina edes takaisin. Nämä ajatukset ovat minun, vain minun. Tunnen itseni voittajaksi. En malttaisi millään odottaa, että pääsen jälleen vapauttamaan itseni tästä arjen pyörremyrskystä. Pääsen jälleen nauttimaan siitä kaikesta. En malta odottaa sitä, kun nään jälleen teidät ja naulaatte kasvoilleni hymyn, joka jopa sattuu. Sitä hymyä on lähes mahdotonta kasvoiltani poistaa. Se on hymy, jota muiden on lähes mahdotonta kasvoilleni muodostaa.




4 kommenttia:

  1. sulla on ihan hirmu upeita tekstejä

    VastaaPoista
  2. Tää oli niin hienosti kirjotettu! Koen ite tota alun talvimasennusta myös kovin vahvasti. Kerrospukeutuminen on aivan kamalaa.

    VastaaPoista