Ees jotain positiivistä.

Sormeni syyhyävät halusta kirjoittaa teille jostain. Sormeni tahtovat näpytellä näppäimistölleni jälleen sanoja toisensa perään. En vain tiedä mille kirjaimille minun pitäisi niitä lyödä. Näin suomeksi sanottuna en tiedä mistä kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa, tahdon piirtää, tahdon ommella, tahdon soittaa, mutta luovuuteni on kuollut. Näinpä päätän jakaa teille mielipiteeni ja suhtautumiseni jostakin niinkin ajankohtaisesta ja kliseisestä aiheesta, kuin joulusta.

Jokainen vuosi ajattelen vihaavani tätä juhlaa ja niin ehkä hieman vihaankin. En ole koskaan pitänyt jouluruuasta. Myös joululaulut herättävät päässäni aina vain uudestaan ja uudestaan lisää kymyksiä. Ihmiset miksi, oi miksi? Myös ihmisten turha hössötys ja ruuhka ruokakaupoissa on aivan jostain niin syvältä, että ihmisen käsivarsi ei sinne yletä. En vain ymmärrä miksi joulusta pitää aina tehdä niin suuri numero. Se on vain juhla. Se on juhla, joka on mielestäni kaupallistettu pilalle. Ihmiset on unohtanut sen tärkeimmän, nimittäin yhdessä olon. Se on yhteinen juhla, uskon juhla. Ei lahjojen juhla. Vaikka kukapa ei lahjoista pitäisi?

Vaikka kuinka inhoaisinkin joulua, niin on se kyllä loppujen lopuksi tosi jees! Tottakai pidän lahjojen saamisesta ja ehkä jopa enemmän niiden antamisesta. Jouluruuista ehdoton ja ehkä ainoa suosikkini on graavilohi. Osa siitä klassisesta Fazerin konvehtirasian sisällöstäkin on syötävä. 

Jouluvalot on myös mieleeni. Toisin muista kohtuus. Josset sitten halua, että sen kauniin jouluisen pihamaiseman sijasta muodostuu jokaiselle vain armotonta päänsärkyä. Tämä on hyvä muistaa myös, kun kaivat niitä vanhoja joulukoristeita sieltä pölyisestä pahvilaatikosta. Nimittäin mikään ei ole raivostuttavampaa, kun yrität rentoutua jouluaattona täyden vatsasi kanssa sohvalla ja aivan sama minne ikinä sitten katsotkaan sieltä hyppää silmillesi heti ensimmäisesti ärsyttävän iloisesti hymyilevä tonttu-ukko. Tässä tekstin pätkässä yritin oikeasti kirjoittaa ainoastaan positiivisia asijoita joulusta. Joten ehkä minun on parempi lopettaa tämä tähän. Hyvää joulua kaikille!

Kaikille niille turhaan kuolleille.

Haaste!

1. Lempiruokasi?

Tää on vaikee! Pizza on tosi jees. Rakastan myös kaikkea meksikolaista ruokaa yli kaiken! Mutta kai tähän on pakko vastata Maman katkarapunuudelit, sillä niistähän ruokavalioni loppujen lopuksi koostuukin.

2. Pahin pelko?

Menettäminen.

3. Noloin asia mitä sinulle on käynyt?

En kerro.

4. Kesä vai talvi?

Ehdottomasti kesä!

5. Nimeä neljä suosikkibändiäsi!

Apua, vihaan näitä kysymyksiä suosikkibändeistä. Ne on aina vaan niin vaikeita! Ekana tulee mieleen Hanoi Rocks ja The Clash. Kolmanneksi tulee ehdottomasti jumalattareni Nina Hagen. Neljänneksi on tosi vaikea sanoa yhtään mitään... Mutta tällä hetkellä oon taas pitkästä aikaa kuunnellut tosi paljon The Damnediä... Niin ehkä se on sitten se? Tai ehkäpä The Wildhearts tai Backyard Babies?

6. Paras leffa?

Almost famous!

7. Paras tapa viettää vapaa-aikaa?

Käydä keikoilla ja juoda alkoholia hyvässä seurassa! Jos kumpikaan näistä ei käy toteen, niin vetäydyn soittamaan kitaraani tai katsomaan mitä kummallisempia sarjoja yle areenasta.

8. Oletko sosiaalinen?

Jos sille päälle satun.

9. Jos voittaisit ilmaisen matkan ihan minne vaan, minne lähtisit viettämään lomaa?

Lähtisin kiertelemään Eurooppaa! 

10. Komedialeffat vai kauhu?

Kauhu.

11. Miten aiot viettää Joulua?

Porukoiden luokse jumalan seläntaakse Kokemäelle. Syön paljon ja vietän aikaa sukulaisten kanssa.

Haastan tasapuolisesti jokaisen lukijani. 

1. Voitat lotossa. Mihin/kenelle tekisit hyväntekeväisyys lahjoituksen jos olisi pakko?

2. Paras jouluruoka?

3. Kolme asiaa joka sinua ärsyttää ihmiskunnassa yli kaiken. 

4. Mitä ostit viime kauppareissullasi?

5. Mitä teet yksin kotona, kun kukaan ei ole näkemässä?

6. Kuunteletko yhtyettä/artistia, jota kukaan ei ikinä uskoisi sinun kuuntelevan? 

7. Suosikki asusteesi?

8. Kahvi, kaakao vai tee?

9. Mitä toivoit joululahjaksi?

10. Oletko taikauskoinen?

11. Paras koskaan näkemäsi keikka?

Tämän tien valitsin, tämän tien tahdon.

En tiedä mistä aloittaa kertomaan tästä aivan mahtavasta viikonlopusta. Tämä oli yksi vuoden parhaimmista viikonlopuista. Jätin jälleen aivoni eteiseni narikkaan ja lähdin ryskimään ympäri Suomea. Se oli erilaista, kuin koskaan ennen. Minulla ei ollut suunnitelmia, minulla ei ollut omaa tuttua ja turvallista peppuparia. Harhailin vain joukosta toiseen tietämättä mitään siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

Möläyttelen suustani mitä sattuu. Tekstiä minulta tulee samaan tahtiin, kuin Antero Mertarannalta jääkiekko ottelussa. Oksennan kaiken ulos ilman minkäänlaista suodatinta. Omistan vain vaihteet yksi ja viisi. Hypin ympäriini, nauran ja heitän mitä huonoimpaa huumoria. Mikään muu, kuin tämä ei saa minua tälläiseksi.

Rakastan niin että sydämmeeni sattuu. Heiluttelen raajoijani epämääräisesti puolelta toiselle, vain musiikki määrää minulle tahdin. Sitä myös varmaankin tanssimiseksi kutsutaan? Sekoan. Soitatte kaikki suosikkini. Kaikki ne mitä olen jo vuosia osannut kaivata. Olen niin sekaisin hurmoksesta, että muistukuvani hämärtyvät.

Vanhoja ystäviä ja tuttavia putkahtaa esiin jokaisen kulman takaata. Osa on jo mielestäni unohtunut. Siitä on vain niin paljon aikaa, kuin näitä ihania ihmisiä olen viimeksi tavannut. Selitän epämääräiräisiä ja pointittomia teorioita elämästäni. Tässä ei vain ole mitään järkeä, mutta tarviiko siinä edes sitä olla?

Päätän jälleen hukuttaa itseni alkoholiin. Jätin pöytään lähes kokonaisen tuopin olutta. Ei se ole nyt niin tärkeä. Tämä yö on kaunis. Nauran sydämmeni kyllyydestä ja valittelen ovella kolkuttavaa ikävää. Pelkään tulevaa, mutta aijon silti kohdata sen. Uskon, että asiat järjestyvät omalla painollaan.

Kiitos kaikille! Juuri te teitte tästä viikonlopusta täydellisen! 

Tarvitsen tuulen purjehtiakseni.

Tunnen luissa ja ytimissäni talven ensimmäiset pakkaset, vaikka lunta ei tarpeeksi ole edes yhteen vaivaiseen lumipalloon. Tuuli puuskuttaa rikkinäisen nahkarotsini läpi ja villasukkani ovat jälleen rytyssä maihinnousukenkieni sisällä. Työnnän pipoani syvemälle päähäni ja koitan epätoivoisesti sytyttää savukettani. Katsahdan kelloa, juoksen ja samalla saan vihdoin sytytettyä aamun ensimmäisen tupakkani. Linja-auto seisoo taas edeltävällä pysäkillä lähes viisi minua. Minun tekisi mieli itkeä, tulisi jo. Tungen korviini jääkylmät kuulokkeet ja laitan soimaan jotain vihaista, jotain virkistävää, jotain joka saa minut katoamaan hetkeksi todellisuudesta. Enkä enää kuule, nää tai tunne mitään.

Haaveilen, suunnittelen, unelmoin. Tunnistan ajatukseni jälleen omikseni. Nämä on niitä asioita mitä kelaan aina edes takaisin. Nämä ajatukset ovat minun, vain minun. Tunnen itseni voittajaksi. En malttaisi millään odottaa, että pääsen jälleen vapauttamaan itseni tästä arjen pyörremyrskystä. Pääsen jälleen nauttimaan siitä kaikesta. En malta odottaa sitä, kun nään jälleen teidät ja naulaatte kasvoilleni hymyn, joka jopa sattuu. Sitä hymyä on lähes mahdotonta kasvoiltani poistaa. Se on hymy, jota muiden on lähes mahdotonta kasvoilleni muodostaa.

Huudan hiljaa, huudan kovaa, huudan niin ettei kukaan minua kuule.

Ja taas tein sen. Taas mä annoin muiden ymmärtää ettei minua kiinnosta. Mutta kyllä minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa enemmän, kuin mikään muu tällä hetkellä. Minua kiinnostaa niin paljon, etten sitä uskalla sitä edes ääneen sanoa. Toivottavasti sinäkin sen ymmärtäisit.

Tunnen oloni mukavaksi. Olet vierelläni, olen onnellinen, huone täyttyy naurusta, voin tuntea sen nousuhumalani ja spotifystä soi suosikki yhtyeidemme kappaleita, joiden tahtiin joku rämpyttelee kitaraa. Pian lattia lahoaa teidän jalkojenne alta. Paikalla ei ole enää ketään muita, kuin minä. Seison yksin pienellä alueella. Niin pienellä, että jos jalkojani edes sentin verran liikuttaisin tippuisin rotkoon. Tippuisin loputtomaan pimeään rotkoon. Pian herään painajaisestani totuuteen. Vai heräsinkö sittenkään?

Tahdotko sinäkin täydellisen elämän auringonlaskun alla?

Ja taas mä istun tässä sängynlaidalla ja yritän kirjoittaa jotain siitä, mitä minun päässä liikkuu, miltä minusta ja niin poispäin. Oksennan jälleen ne kaikki tunteet ja ajatuksen näppäimistölleni. Yritän vakuuttaa itselleni, että ei siitä kuitenkaan mitään tule ja jatkan jälleen kirjoittamista. Jokaisen lauseen käyn läpi lukemattomia kertoja. Useaan kertaa tarkistan jokaisen kirjoittamani sanan, pisteen ja pilkun. Jostain syystä en näe yhtäkään virhettä.

Vaikka pariksi päiväksi olenkin jumittautunut neljän seinän sisään tuntuu minusta, että olen näiden kahden päivän aikana ollut sosiaalisempi, kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että jokainen maailman ihminen riepottelisi minua puolelta toiselle. Saat minut hulluksi. Enkä suostu sitä itselleni myöntämään. Saatikka sitten ääneen sanoa. Olet riivannut mieleni ja vaikka kuinka kovaa yritän, niin en sille mitään voi.

Hetken mielijohde. Toppi vai floppi?

Yritän valehdella itseni unohtamaan.

Herään jälleen siihen sietämättömään päänsärkyyni. Kuulen jo kuinka viikatemies kolkuttaa ovellani. Katson ympärilleni. Lattialle olen pudottanut kulhollisen nuudeleita, samoin kuin sänkyyni. Epätoivon vallassa koitan kurotella kädelläni noin metrin päässä häämöttävää vesilasia. Yllätys kaadan sen. Harkitsen vakavasti nousevani ylös. Pitkän harkinnan jälkeen teen sen. Nousen ylös kaikilla voimillani. Katson keittiiöön, sielläkin on nuudeleita. Katson peiliin. En tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa, kun eilisillan sugar skull meikit ovat muodostaneet minulle tasaisen harmaan maskin, jota tuloksetta yritän epätoivoisesti hinkata pois kasvoiltani pelkällä vedellä.

Hetken jo mietin, että tätä mä odotin ja toivoin. Lasken kymmeneen ja tekisi jälleen mieli lyödä itseäni pesäpallomailalla päähän. En sano mitään, en halua reagoida. Siirrän ajatukset sinusta jälleen pahaan olooni. En jaksa miettiä, ajatella tai keskittyä mihinkään. Teen kaiken niin sanotusti keskinkertaisesti. En jaksa panostaa, en jaksa. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tota. Kuinka raskasta voikaan olla tekemättä mitään?