maanantai 7. heinäkuuta 2014

Älä mieti, älä vihaa, rakasta.

On miltein mahdotonta koittaa edes muistaa mitä minä päivänäkin tapahtui. Muistan kävelleeni tolppaa päin Kajaanissa ja löytäneeni avaamattoman lonkeron maasta. Muistan myös ostaneeni kahvin, jota en koskaan saanut. Turussa kävelin kilometrejä oman painoinen laukku niskassa ja pummasin kaduilla rahaa olueseen.  Toisin sanoen kesän ensimmäinen festari viikonloppu on pulkassa.


Herätyskelloni soi kukonlaulun aikaan perjantaina, nukuttuja tunteja takana hädintuskin kaksi. Laskin mielessäni kymmeneen ja nousin ylös, myöhässä. Viisitoista minuuttia aikaa, kerkeänkö? Kyllä kerkeän. Kerään tavarani ja lähden. Hyppään ulos autosta autiolle juna asemalle. Juna lähtee kolmen minuutin päästä, mutta missä on ihmiset, juna, sekä täyteen pakatut matkalaukut? Junaa ei ole. Sen sijaan bussi kulkee, kylläkin yli tunnin myöhässä. Luulin, etten pääsisi koskaan perille. Pääsin minä, mutta vain neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Ei voi muuta kuin sanoa, että kiitos taas muroihin pissimisestä VR.


Nopeammin, kuin huomaankaan löydän itseni makaamassa hotellin puhtaissa valkoisissa lakanoissa, kuunnellessani kadulla käveliöiden humalaista möykkää. Tunnin päästä herätyskelloni soi ja avaan verestyneet silmäni. Näkökenttäni heittelee edelleen, enkä enää tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Päädyn jälkimmäiseen.

Yli yhdeksän tunnin jälkeen pääsemme vihdoin oikeaan kaupunkiin. Tuohon kauniiseen kaupunkiin, johon lähes koko Suomen festari kansa on tänä viikonloppuna kokoontunut. Kilometrien kävelyn, sekä runsaan kiroamisen ja hiljaisen hetken jälkeen olemme vihdoin siellä missä pitääkin. Samat kysymykset toistuvat kerta toisensa jälkeen suustani.


Kävelen kohti kotia. Naureskelen samalla. Sitä voisi sanoa ehkä jopa euforiaksi. Naureskelen, laulan ja tanssin yksinäni. Yhtäkkiä huomaan olevani keskellä en mitään. Pysähdyn kuuntelemaan luonnon ääniä ja tiputa laukkuni alas keskelle tietä. En kuule mitään muuta, kun oman pääni sisällä kuuluvan tinnityksen.


Tuhlaan viimeiset varani savukkeisiin ja alkoholiin. Istun tutulla paikalla mahtavien ihmisten kanssa, käyden läpi keskusteluja koirista malleihin. Humallun keskellä kirkasta päivää ja lähden kävelemään kohti festari aluetta. Kiroan taas kaikkea mahdollista. Matkalla kerään varoja alkoholiin ja saan matkaevästä. Voisiko tämä paremmin edes alkaa?

Löydän tuttuja kasvoja ja harhailen päättömästi ympäri festivaali aluetta. Korjaan toleranssini hyvällä seuralla ja alkoholilla. Lopuksi päädyn syömään etikan makuisia muikkuja. Aivan oikeasti, ne muikut oli pahinta mitä olin koskaan maistanut. Nyt olo on, kuin olisi jäänyt kymmenen kertaa rekan alle, mutta kaikista kommelluksista huolimatta oli yksi parhaimmista viikonlopuista ikinä!  Kiitos kaikki! Nähdään perjantaina!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti