Vuorotellen kiirettä ja odottelua. Melkein jätin menemättä, kun luulin myöhästyneeni niin paljon. Ei suinkaan. Kaksi tuntia Hämeenlinnassa, ei vaan Hämeenlinnan kirjastossa. Aikaa vain itselleni. Luen Soundin uusinta painosta ja nauran itseni melkein henkihieveriin. Paikalliset katsovat minua kuin hullua, tai no ehkä minä sellainen olenkin.
Mikään ei ole muuttunut sitten vuoteen. Jokainen portti seisoo taas täysin samalla paikalla. Yksittäisiä unohtuneita tilanteita tulee vuoden takaata taas mieleeni. Hymähtelen taas yksinäni, kuin mikäkin sankopää.
Mutaisia varpaita, luonnon suihkuja, ryöstettyjä kertakäyttösadetakkeja, särkyneitä peilejä, hyvää musiikkia ja seitsemän euron lonkeroita. Pian maisema muuttuu. Tuttuja kasvoja, kauniita kasvoja. Ilmaisia lonkeroita, lonkeroita loputtomiin. Kenellä on suuremmat rinnat, kuin Samantha Foxilla?
Katson kantapäini. Enkö koskaan opi? Aina minun on pakko tunkea jalkani niihin kauniisiin liian pieniin läskäreihin, jotka varmasti pakottavat minut kulkemaan paljain jaloin ainakin seuraavat viisi päivää. No mutta mitä se muuttaa? Loppuen lopuksi kengät ovat aika turhat näin kesäisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti