Taas makaan sängylläni syöden kartanon perunalastuja, kuin mikäkin vätys, vaikka tehtävää on kuin muille jakaa. Tahdon ampua kaikki maailman peilit pieniksi sirpaleiksi. Jonain päivänä mä vielä tavoitan päämääräni. Odotan kunnes lumet sulavat ja saan taas kaivaa vanhat lenkkitossuni käyttöä varten. Aion juosta kaiken ahdistukseni ulos. Mä rakastin sitä kuin vielä juoksin kilometrejä jalat maitohapoilla tai sitä kun vuosia heittelin palloja kohti maalia. Miksi mä lopetin sen?
Nyt huomaan sen. Kaverit vain liukuvat sormien läpi, ystävät pysyvät. Vanhoja kasvoja tulee vastaan kaupungilla. Ei muistikuvaa nimestä, paikasta tai puhelin numerosta, mutta silti kaikki me oltiin yhtä isoa perhettä. Tahdon takaisin ne vanhat hyvät ajat.
En ole koskaan kärsinyt tämänlaisesta fiiliksestä. Mä en vaan ole vielä valmis palaamaan kylmälle asfaltille märän makuupussini kera tai edes kärsimään hypotermiasta. Pakkomielteinen kuin olen en kuitenkaan voi vastustaa kiusausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti