Joskus tuntuu, että meidän ihmisten vartalo on jaettu kahteen eri osaan. Toinen on sydän, toinen aivot. Ei tunnu hyvältä kun jalat yrittävät kävellä eri suuntiin tai kun toinen käsistä pitää kiinni kovemmin kuin koskaan ennen ja toinen vuorostaan on jo hellittänyt otteensa. Mun sydän huutaa luoksesi mutta järkeni on pakahtua vihasta sydäntäni kohtaan. Kuinka kahta eri mieltä ihminen voi ollakkaan? Voiko vartalossani tapahtua taas sisällissota? Olenko mä sydän vai aivot?
Elämä on yhtä kamppailua itsensä kanssa. Joskus mietin miten oikeasti kestän itseäni. Kuvittele olevasi kuka tahansa muu. Matki hänen liikeitään, puhettaan ja ajatustapaansa peilin edessä. Pian löydät itsesi nauramassa peilikuvallesi. Tajuat kuinka tyhmältä yksikin teeskennelty ele voi näyttä. Ikinä ei tarvitse tai ehkä kuulukkaan olla tyytyväinen itseensä, mutta on pakko hyväksyä itsensä.
Rakastan työtäni ja teenkin sen mahdollisimman hyvin, taitojeni mukaan. Kaikesta huolimatta vihani ihmisiä kohtaan vain kasvaa entisestään. Päivä päivältä houkutukseni lukita joku suureen kippikattilaan vain kasvaa entisestään. Kuka on tuo ensimmäinen uhrini?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti