Katsottuani parisen päivää ennen lähtöäni The Monroe's, sekä Backyard Babies videoita tajusin vihdoinkin ikävöiväni. Pian huomasin jo purskuavani intoa ja odotusta. Pakkasin mukaani kaiken tarvittavan ja ehkä hieman liikaakin. Kuka taas käski ottaa mukaansa koko omaisuuden?
Mikään ei mene koskaan suunnitelmien mukaan, eikä tämä tapaus ollut poikkeus. Junamatka tuntui ikuisuudelta. Nopeammin kuin olisin ikinä osannut aavistaakaan löysin itseni, sekä pilkkihaalariin pukeutuneen ystäväni Harwall Areenan alakatsomon ovilta. Enään kolme päivää!
Luulin tulevani jo hulluksi tujoteltuani vuorokauden tai ehkä parikin pelkkiä lumidyynejä ja hiutaleita. Ei missään edes ristin sielua. Luulin oikeasti muuttuvani jo lumiukoksi. Minusta tuntui, että olin hitaasti maatumassa siihen paikkaan. Lausuimme tyhmiä, sairaita ja täysin paskoja vitsejä. Siellä lausuttu ja sinne saa myös luvan jäädä.
En tiennyt enään mikä on kello, enkä osannut enään laskea edes päiviä. Kaikki kolme viimeistä päivää oli vain sulautunut yhdeksi suureksi mössöksi.
Tunsin suurta rakkautta näitä järjestysmiehiä kohtaan. He olivat selvästi ennenkin kohdannut kaltaisiimme. Kaikki meni täydellisesti ja ennen kuin ehdin edes huomata tanssahtelin jo Trick Of The Wristin tahtiin. Mikään ei ollut muuttunut. Rakastin yhtä paljon, kun aina ennenkin. Rakastin joka ikistä hetkeä.
En kykenyt sanomaan enään mitään. Olin täysin psykoosissa.
Olimme jo kotona, kun pääesiintyjä vasta lopetteli soittoaan. Tunsin itseni täysin voittajaksi, me ollaan hengissä!
Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti