Tunnen olevani muukalainen täällä, tämän sairaan maan päällä.

Tutut mutkittelevat pitkät ja kapeat asfaltti tiet muuttuivat tuiki tuntemattomiksi pitkiksi hiekkateiksi. Kauniit omenapuut vaihtuivat loputtoman tuntuisiin havumetsiin. Täällä jokainen tienpätkä on  lähes identtinen. Täällä mä nyt kuitenkin olen, Kokemäellä. Keskellä metsää, niin lähellä kaikkea, mutta kuitenkin niin kaukana.

Kulttuuri shokki iski kovemmin kuin koskaan. Minä oikeasti luulin, ettei niin sanotun kotipaikkakuntaani Pargasia pahempaa paikkaa olisi Suomen kartalta löytynyt. En minä halunnut sitä löytää, minut ikään kuin törkättiin tänne. Tämänkaltaiset pikkuruiset kylät pitäisi oikeasti hävittää taivaantuuliin.

Vaikka maisemat muuttuu, kaikki on niin kuin ennenkin. Ehkä jopa pahemmin, en osaa sanoa. En osaa sanoa mitään, en myöskään tiedä mitään. En tiedä pitäisikö minun vain luovuttaa ja ikään kuin hävitä kuin tuhka tuuleen vai pitäisikö minun taistella loppuun asti ja kuitenkin loppuen lopuksi hävitä taistelussa? 

Rakkaat lukiani! Saanen näin nyt poiketa aiheesta, että meille syntyi noin kuukausi sitten Rottwailerin ja Kaukaasian paimen koiran kahdeksan pientä suloista pentua tähän maailman. Ottakaa yhteyttä 

jos kiinnostaa! :)

Onko tämä kaiken alku vai loppu?

Aikoihin tuntuu kuin osaisin vihdoinkin kontrolloida itseäni. Olen laatinut itselleni sääntöjä ja pyrin myös noudattamaan niitä. Tiedän ettei se tule onnistumaan. Ei kukaan maailman ihminen pysty noudattamaan laatimani sääntöjä. En välitä, aion ainakin yrittää.

Tavarini ovat sullottuina yllättävän epäkäytännöllisiin vihreisiin muuttolaatikoihin.  Pían koko huoneeni on täytetty niillä. Aloitettu huoneeni remontti ei sitten koskaan valmistunutkaan. 

Sanotaan että leikki pitää silloin jättää kesken, kun se on hauskimmillaan. Minusta tuntuu, että olin juuri vasta päässyt tämän kaupungin sisälle. Minusta tuntuu että nyt vasta vuosien jälkeen tämä tuntuu kodilta. Tulen ikävöimään tästä kaupungista kaikkea. Sen tuoksua, kauneutta, murretta ja ennenkaikkea ihmisiä. Ihan oikeasti mä tulen helvetti ikävöimään jokaikistä tässä kaupungissa juotua olutta, naurettua naurua, pidäteltyä kyyneltä ja tietenkin rakkaaksi tullutta ihmistä.

Ps. Ette te musta lopullisesti eroon pääse. ;)

Aion jäädä himaan rukkoilemaan rikkautta rakastavaa jumalaa.

Kelaan taas aikaa viikkoja takaisinpäin. Oli sateinen kevätpäivä. Kevään aijoituksesta huolimatta ilma muistutti enemmän loppusyksyä. Ensimmäiset kauniit ja lämpimät hellepäivät olivat jo takana. Hytisimme kylmyydestä. Jokainen sanasi aiheutti minulle kylmät väreet aikaan.

Kelaan taas aikaa takaisinpäin. Tällä kertaa melkein kahdella vuodella. Asiat ovat muuttuneet juuri niin paljoin, kuin vähänkin. Löydän taas itseni samasta jamasta. En suostunut tähän, mutta jokin vain vei minut mukanaan.
Rakkaus on maailman rumin sana. Rakkaus on Jumalan suurin vitsi. Se on sana, joka saa ihmiset tekemään hulluja asioita, Sana jota sanotaan merkityksellittömissä ja myös merkityksellisissä asioissa. En edes tiedä miksi rakastan. En tahdo sitä, se on tunne joka vain vie mukanaan. Rakkaus on asia joka ajaa ihmiskunnan hulluiksi.

Tuntuu kuin elämäni paras päätös olisi kääntynyt nopeammin kuin tuuli. En tiedä onko lähdölleni paras vai huonoin ajankohta. Viihdyn täällä, mutta minun on vain pakko tehdä tulevaisuudelleni jotain. Tämä kaupunki vain hajoittaa pääni entistäkin pienempiin palasiin.

Jokin repii sieluni kappaleiksi taas.

Kaikki tuntui taas niin täydelliseltä. Ystävät ympärillä ja vielä jotain parempaa istumassa vieressäni. Kännykästä soi pää kii ja ihmiset nauttivat halvinta mahdollista keskiolutta. En halua murehtia mistään.
Tahdon vaan elää. Linja-auto kurvaa Lahden bussilaiturille.

Ampiais pesiä ja homeisia tiskejä keittiössä. En enään ylläty mistään tavarasta tai esineestä, jonka löydän siitä salaisuuksien kammiosta. Tequila virtaa, hyvä musiikki soi, meksikolainen illallinen valmistuu keittiössä ja korviini suuntautuu väkisinkin tyhmiä vitsejä ja kommentteja. En muita koska viimeksi oilisin nauranut niin paljon. Sitä rakastin.

Tunsin taas hetken itseni onnelliseksi, kunnes avaan tämän helvetin luoman mökin oven.

Tuntuu kuin kaikki ympärilläni vain olisi tippunut luotani kauas pois. Niin kauas ettei heitä enään voi puhelimella tavoittaa. Ne kaikki pienet ja hieman suuremmat uudet ilonaiheet. Ne pienet ilonaiheet, joiden taakia luulin jaksavani taas astua tähän majaan. Väärässä olin, nyt nekin ovat poissa.

Nancie saa orgasmin jälkiruuasta.

Tuntuu että tein elämäni suurimman virheen. Se vain satuttaa. Rakkaus, se satuttaaa enemmän kuin mikään. Olen liian kiintynyt. En halua, mutta haluan. Niin hankalaa. Päässäni jyllää niin monia kysymyksiä. Kysymyksiin on annettu vastauksia. Uskallanko mä uskoa? Haluan, mutta pelkään liikaaa. Mikä saisi minut luottamaan ihmiskuntaan, kun jokainen kerta saan pettyä aina vain uudestaan ja uudestaan. Suhun haluan luottaa, annan minun luottaa suhun. Tehdään maailmasta yhdessä kauniimpi.

Teen aikamatkan menneisyyteeni korkeimmalta kukkulalta.

Jokaikinen aamu kävelen sen saman puistotien, aina  hieman kiireisenä. Haistan ilmaa, katselen ympärilleni, katson kelloa.  Lehdet kasvavat jo puissa, aamuaurinko lämmittää selkääni, ruoho on jo vihreää ja linnut visertävät taustalla. Kesä selvästikkin tekee nopeasti tuloaan. Katson kelloa. Huomaan, että minulla on aikaa enemmän kuin aikoihin. Istun puiston penkille polttelemaan savukettani. Hymyilen jokaiselle kiireiselle ohi kävelijälle. Osa katsoo minua kuin hullua. Kuinka paljon voikaan yksi pieni muutos arjessa piristää?

Toistuvat painajaiset, unettomuus ja stressaus. Sydämmeni tykytti kovemmin kuin aikoihin, kun näin vanhempani availemassa DNA puhelinliittymän logolla varustettua kirjekuorta. Luulin olevani sen jälkeen mennyttä. Olin jo henkisesti varautunut maksamaan koko käsän takaisin puhelinlaskuani. Numerot näyttivät kuitenkin kaksi nollaa pienempää lukua, mitä olisin osannut kuvitella. Olen helpottuneempi kuin aikoihin.

Nousen sille tutulle kukkulalle. En muista koska viimeksi olisin kiivennyt sinne, siitä on vuosia. Ehkäpä jopa kymmenen. Kaikki vanhat rakennuksemme oli vieläkin jäljellä. Mikään ei ollut muuttunut. Katson ylimmältä paikalta maisemia, yli puiden. Liikutun melkein kyyneliin. Kuinka kauniilla paikalla saankaan asua? Ei liikennettä, maassa ei roskan roskaa, asfalttia ei lähimaillakaan. Kuuntelen taas kun linnut laulaa. Jokin pilaa hiljaisuuteni. Hiomakoneen ääni rikkoo ajatukseni sekunnissa pirstaleiksi. 

Päätin etten loppuun asti jaksa katsoa tätä paskaa näytelmää.

Taas jälleen löydän itseni pyörimässä yksinäisessä sängyssäni. Haluan nukkua, mutta mieleni ei saa rauhaa. Minua väsyttää, mutta en voi nukkua. Luovutan ja löydän  itseni tässä kirjoittelemassa turhia tekstin tynkiä. Mietin niitä tuhansia kustannuksia, kyllä nyt puhutaan tuhansista. Matkat, ravinto, nesteytys, liput...Mitä jos en saa tarvittavaa summaa kasaan? Mitä teen? Paikalle pääsy ei ole vaihtoehto, se on pakko. Joku vain vetää minut sinne. En voi sille mitään.

Kasaan itselleni aikatauluja. Aikatauluja tylsistä, mutta pakollista tehtävistä. Viikkoja on kulunut ja huomaan samojen tehtävien olevan edelleen rästissä. Tällä kerta kasa tehtävistäni on vain kymmenkertaistunut. En enää tiedä, mistä  aloittaa.

Ilta illalta löydät itseni, sekä seuralaiseni taas istumassa samoilla rappusilla. Samat juotavat, samat keskustelun aiheet. Tarvitsen jotain uutta. En jaksaisi arkea enään hetkeäkään. Rundi, sitä mä tarvitsen. 

Maanantai maalasi uusia yksityiskohtia peilikuvaani.

Soitan taas kuusikiellistäni. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin koskaan ennen. En malta lopettaa hetkeksitään. Välillä kuitenkin havahdun vain katselemaan... Miten jokin esine voi olla noin kaunis? En tiedä, se on minun. Silmäteräni, jolle en aio kääntää selkääni.

Alkanut viikkoni täyttyy vähintään 12 tuntisista työpäivistä. Mikä oudointa, mä oikeesti nautin siitä. En tarkoita etten mielummin olisi kavereideni kanssa ulkona polttamassa savukkeita putkeen ja kertomassa taas niitä samoja huonoja vitsejä. Nautin kun saan rääkätä itseni taas siihen pisteeseen, etten enään osaa paikallani olla hetkeäkään. Tarvitsinkin taas ravistelua totuuteen!

Kompastuin silmäpusseihini.

Kahvilan televisiossa pyörii musiikki kanava. Kanava toistaa yllätyksekseni pärstäni puolentunnin sisällä viisi kertaa. En tiedä pitäisikö minun olla huomioimatta asiaa, nauraa kuollakseni vai ilmoittaa kaikille pärstäni siainnin. Päätin valita viimeisen. Muille asia on yhdentekevä. Minua ne muistuttavat menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta.