Teen aikamatkan menneisyyteeni korkeimmalta kukkulalta.

Jokaikinen aamu kävelen sen saman puistotien, aina  hieman kiireisenä. Haistan ilmaa, katselen ympärilleni, katson kelloa.  Lehdet kasvavat jo puissa, aamuaurinko lämmittää selkääni, ruoho on jo vihreää ja linnut visertävät taustalla. Kesä selvästikkin tekee nopeasti tuloaan. Katson kelloa. Huomaan, että minulla on aikaa enemmän kuin aikoihin. Istun puiston penkille polttelemaan savukettani. Hymyilen jokaiselle kiireiselle ohi kävelijälle. Osa katsoo minua kuin hullua. Kuinka paljon voikaan yksi pieni muutos arjessa piristää?

Toistuvat painajaiset, unettomuus ja stressaus. Sydämmeni tykytti kovemmin kuin aikoihin, kun näin vanhempani availemassa DNA puhelinliittymän logolla varustettua kirjekuorta. Luulin olevani sen jälkeen mennyttä. Olin jo henkisesti varautunut maksamaan koko käsän takaisin puhelinlaskuani. Numerot näyttivät kuitenkin kaksi nollaa pienempää lukua, mitä olisin osannut kuvitella. Olen helpottuneempi kuin aikoihin.

Nousen sille tutulle kukkulalle. En muista koska viimeksi olisin kiivennyt sinne, siitä on vuosia. Ehkäpä jopa kymmenen. Kaikki vanhat rakennuksemme oli vieläkin jäljellä. Mikään ei ollut muuttunut. Katson ylimmältä paikalta maisemia, yli puiden. Liikutun melkein kyyneliin. Kuinka kauniilla paikalla saankaan asua? Ei liikennettä, maassa ei roskan roskaa, asfalttia ei lähimaillakaan. Kuuntelen taas kun linnut laulaa. Jokin pilaa hiljaisuuteni. Hiomakoneen ääni rikkoo ajatukseni sekunnissa pirstaleiksi.