Päätin etten loppuun asti jaksa katsoa tätä paskaa näytelmää.

Taas jälleen löydän itseni pyörimässä yksinäisessä sängyssäni. Haluan nukkua, mutta mieleni ei saa rauhaa. Minua väsyttää, mutta en voi nukkua. Luovutan ja löydän  itseni tässä kirjoittelemassa turhia tekstin tynkiä. Mietin niitä tuhansia kustannuksia, kyllä nyt puhutaan tuhansista. Matkat, ravinto, nesteytys, liput...Mitä jos en saa tarvittavaa summaa kasaan? Mitä teen? Paikalle pääsy ei ole vaihtoehto, se on pakko. Joku vain vetää minut sinne. En voi sille mitään.

Kasaan itselleni aikatauluja. Aikatauluja tylsistä, mutta pakollista tehtävistä. Viikkoja on kulunut ja huomaan samojen tehtävien olevan edelleen rästissä. Tällä kerta kasa tehtävistäni on vain kymmenkertaistunut. En enää tiedä, mistä  aloittaa.

Ilta illalta löydät itseni, sekä seuralaiseni taas istumassa samoilla rappusilla. Samat juotavat, samat keskustelun aiheet. Tarvitsen jotain uutta. En jaksaisi arkea enään hetkeäkään. Rundi, sitä mä tarvitsen. 

Maanantai maalasi uusia yksityiskohtia peilikuvaani.

Soitan taas kuusikiellistäni. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin koskaan ennen. En malta lopettaa hetkeksitään. Välillä kuitenkin havahdun vain katselemaan... Miten jokin esine voi olla noin kaunis? En tiedä, se on minun. Silmäteräni, jolle en aio kääntää selkääni.

Alkanut viikkoni täyttyy vähintään 12 tuntisista työpäivistä. Mikä oudointa, mä oikeesti nautin siitä. En tarkoita etten mielummin olisi kavereideni kanssa ulkona polttamassa savukkeita putkeen ja kertomassa taas niitä samoja huonoja vitsejä. Nautin kun saan rääkätä itseni taas siihen pisteeseen, etten enään osaa paikallani olla hetkeäkään. Tarvitsinkin taas ravistelua totuuteen!

Kompastuin silmäpusseihini.

Kahvilan televisiossa pyörii musiikki kanava. Kanava toistaa yllätyksekseni pärstäni puolentunnin sisällä viisi kertaa. En tiedä pitäisikö minun olla huomioimatta asiaa, nauraa kuollakseni vai ilmoittaa kaikille pärstäni siainnin. Päätin valita viimeisen. Muille asia on yhdentekevä. Minua ne muistuttavat menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. 

Rikottuja leluja, vankiluolia ja kaupunkiin eksyneitä velipuolia.

Kaikilla on joskus päiviä jolloin kaikki tuntuu menevän päin persettä. Itselläni puhuisin viikoista, ehkäpä jopa kuukausista. Päivisin meinaan nukahtaa seisavilleni, mutta illalla tunnen itseni taas supersankariksi. Kahvi on ainoa, joka aina auttaa minua jaksamaan uuteen päivään.

Haluan kirjata iholleni elämänvaiheeni. Tahdon ikuistaa siihen kaikki elämäni valot. Pääni pursuaa ideoita, henkilöitä, bändejä ja vielä hieman lisää molempia. On vain ajan kysymys koska päätämme ystäväni kanssa koota taas pystyyn askartelukerhomme.

Nyt muistan taas miksi kielsin itseäni. Pettymyksiä toisensa perään. Miksi minun pitäisi edes odottaa mitään, kun tiedän kaiken lopulta päättyvän yhteen suureen kaaokseen?

Ja taas kerran huomaan rikkoneeni omat lupaukseni.

Tuntuu aivan kuin kaikki kirjoitus taitoni olisivat huuhtoutunut niiden monien kadonneiden aivosolujeni mukana. Jokainen kirjoittamani sana tarvitsee enemmän pähkäilyä, kun koskaan ennen.

Puisto täyttyy ihmisistä. En mahdu enää edes kävelemään. Tuttuja putkahtaa jokaisen kulman takaata. Alkuillasta moikkaamme, loppuillasta keskustelemme syvällisiä pusikossa. Jalkani eivät kanna enää, mietin vain oliko syy sinun vai alkoholin? Kuulin jonkun huutavan vierestäni "Kerran sitä vain eletään".

kuva: Nanita

Aamulla siristän silmiäni. Olo on kuin rautakangella hakatulla kanalla. Kantapäässäni komeilee golfpallon kokoinen hankauma, polvessani nyrkin kokoinen mustelma ja päässäni pätkii filmi. Kysyn taas itseltäni lauseen "Mitä helvettiä sitä tuli taas eilen sählättyä?"

Olet kevät, joka lumet sulattaa.

Pitkästä aikaa kirjauduin sisään sähköpostiini. Olin odottanut jo kauan uutisointia. Voisimpa repiä itseni miljoonaan eri kappaleeseen. Tahdon olla monessa paikassa samaan aikaan. Miljoonat kysymykset hurraavat päässäni kovempaa, kuin yksikään vuoristorata.

Päivästä toiseeen käsissäni pyörii samat astiat. Asetan ne aina samallatavalla muoviselle pakille. Päivästä toiseen sama tiskikone pyörii. Se aiheuttaa päänsärkyä. Jokaisena päivänä pidän tauot samoina miinutteilla ja jokaikisenä iltana kuulen vieläkin kun tiskikone hyrrää ja lautaset kilisevät. Maltanko Lauantaina jäädä kotiin? Ikävä painaa, vedätte minua puoleenne kuin magneetti. Enkö minä oikeasti osaa elää normaalia arkea edes viikonvertaa?

Ei päämäärää kun lehmät viskihumalassa häärää.

En tiedä mistä aloittaa kertomaan elämäni parhaimmasta matkastani, seikkailustani. Tällä hetkellä kuuntelen kappaletta, joka saa minut hymyilemään, jopa pudottamaan pari kyyneltä. Kappale saa minut jälleen näkemään ne kaikki ohi kiitävät autot, ne kaikki pienet tai hieman suuremmatkin eleet, jotka saivat minut tuntemaan itseni onnelliseksi. Olin onnellinen. Kuka ei olisi onnellinen eläessään pienen hetken unelmaansa?

Idiootit turisteilemassa!

Hieno pullo, maku pettymys.

Astelin viimeisen kerran tutuksi tulleita katuja. Tällä kertaa minulla oli poikkeuksellisesti kuitentin mukana raahattavanani melkein koko omaisuuteni. Kaikki kauneimmat jalkineeni ja leninkini. Istun alas katukivetykselle. Kelaan muistiani takaperin. Päälläni lymyili taas kerran sama vaatekerta, kuin ensimmäisen kerran kävellessäni sitä tuttua katua. Silloin en malttanut hetkeäkään olla pyörittämättä päätäni. Kaikki oli yhtä kaunista kuin elokuvissakin. Punaiset linja-autot, taksit, postilaatikot ja puhelinkopit vain vilisi silmissäni. Tunsin olevani taivaassa.

En ikinä unohda ilmettäsi kun astelimme sisälle pieneen, mutta kotoisaan klubiin. Odottelua, odottelua, aina vain lisää odottelua. Viskicola, sekä tumma olut teki taas tehtävänsä. Nautin jokaisesta hetkestä, jopa niistä tuhansista kiusallisista. Kuka voisi olla pitämättä katsettaan irti sinusta? Sinussa kun katseeni lepäsi niin 

mukavasti.

Kuva: Kristiina

Kaikkienaikojen hulluimman ja mahtavimman keikan jälkeen tunsin olevani valmis kuolemaan. Niiden kymmenien päähän osuneiden maiharien ja tuhansien ihmisten paineen jälkeen todellakin ihmettelin elossa oloani. Keikan jälkeen päädyimme paikalliseen ysäribaariin, baariin joka oli koristeltu Justin Timberaken, sekä Britney Spearsin kuvilla. 

Ensimmäistä kertaa elämässä tunsin koti-ikävää maksaessani naurettavan kalleista junalipuista, juodessani pikakahvia, etsiessäni tunnin pitsapaikkaa ja poistuessani jo puoli kahdeltatoista baarista. Kaikki muu oli kallista paitsi alkoholi. Näin kymmenen päivän käytetyimmäksi lauseeksi lopulta muodostuikin "Kaksi viskikolaa kiitos!".

Brighton oli kauniimpi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Siellä mä tahdon elää. Siellä on kaikki mitä elämiseen tarvitsee. Hyvää musiikkia, ihania ihmisiä ja Lonkeroa. Viskikola koitui taas jälleen kohtaloksemme ja johdatti meidät vahingossa väärään junaan.

En ollut varmaan ikinä nähnyt sinua niin innostuneena. Hypit ympäriinsä, et malttanut olla hetkeäkään paikallasi. Palasin  hotellille haikeana, mutta onnellisena. Tää on sitä, mitä rakastan. Tämän kaiken takia me eletään. Oli aika pakata laukut. En halunnut läheteä. Täällä on mun kotini.

kuva: Steve Conte

 On hassua kuinka suhtautumiset voivat muuttua niin paljon, niin pienessä ajassa ja kuinka monista ihmisistä voi tulla siinä ajassa niin tärkeitä. Kiitokset kuuluvat jokaiselle uudelle tuttavuukselleni ja kaikille niille jotka saivat edes pienen hymyn huulilleni. Te teitte matkastani täydellisen, kiitos! <3

Aurinko maalaa kauniin maiseman ympärilleni ja hymyn kasvoilleni.

Rakastan, mä rakastan kaikkea! Aurinko olet minun. Lämmität selkääni, jo polttelet sitä. Saat hymyn huulilleni. Hymyilen jokaiselle vastaan tulijalle. Saan tuntemattomilta hymyjä, moikkauksia, sekä kehuja. Haluan vain tanssia, juosta, nauraa ja nauttia elämästä.

Tarjoilia Iso-Ä palveluksessanne.

En ole varmaan koskaan ollut näin onnellinen. Saan vihdoin nähdä omin silmin kaupungin, josta olen osannut vain unelmoida. Vai onko tämä punaisten kaksi kerroksisien linja-autojen täyttämä kaupunki kuitenkaan sitä, mitä olen aina kuvitellut?