En tiedä mistä aloittaa kertomaan elämäni parhaimmasta matkastani, seikkailustani. Tällä hetkellä kuuntelen kappaletta, joka saa minut hymyilemään, jopa pudottamaan pari kyyneltä. Kappale saa minut jälleen näkemään ne kaikki ohi kiitävät autot, ne kaikki pienet tai hieman suuremmatkin eleet, jotka saivat minut tuntemaan itseni onnelliseksi. Olin onnellinen. Kuka ei olisi onnellinen eläessään pienen hetken unelmaansa?
Idiootit turisteilemassa!
Hieno pullo, maku pettymys.
Astelin viimeisen kerran tutuksi tulleita katuja. Tällä kertaa minulla oli poikkeuksellisesti kuitentin mukana raahattavanani melkein koko omaisuuteni. Kaikki kauneimmat jalkineeni ja leninkini. Istun alas katukivetykselle. Kelaan muistiani takaperin. Päälläni lymyili taas kerran sama vaatekerta, kuin ensimmäisen kerran kävellessäni sitä tuttua katua. Silloin en malttanut hetkeäkään olla pyörittämättä päätäni. Kaikki oli yhtä kaunista kuin elokuvissakin. Punaiset linja-autot, taksit, postilaatikot ja puhelinkopit vain vilisi silmissäni. Tunsin olevani taivaassa.
En ikinä unohda ilmettäsi kun astelimme sisälle pieneen, mutta kotoisaan klubiin. Odottelua, odottelua, aina vain lisää odottelua. Viskicola, sekä tumma olut teki taas tehtävänsä. Nautin jokaisesta hetkestä, jopa niistä tuhansista kiusallisista. Kuka voisi olla pitämättä katsettaan irti sinusta? Sinussa kun katseeni lepäsi niin
mukavasti.
Kuva: Kristiina
Kaikkienaikojen hulluimman ja mahtavimman keikan jälkeen tunsin olevani valmis kuolemaan. Niiden kymmenien päähän osuneiden maiharien ja tuhansien ihmisten paineen jälkeen todellakin ihmettelin elossa oloani. Keikan jälkeen päädyimme paikalliseen ysäribaariin, baariin joka oli koristeltu Justin Timberaken, sekä Britney Spearsin kuvilla.
Ensimmäistä kertaa elämässä tunsin koti-ikävää maksaessani naurettavan kalleista junalipuista, juodessani pikakahvia, etsiessäni tunnin pitsapaikkaa ja poistuessani jo puoli kahdeltatoista baarista. Kaikki muu oli kallista paitsi alkoholi. Näin kymmenen päivän käytetyimmäksi lauseeksi lopulta muodostuikin "Kaksi viskikolaa kiitos!".
Brighton oli kauniimpi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Siellä mä tahdon elää. Siellä on kaikki mitä elämiseen tarvitsee. Hyvää musiikkia, ihania ihmisiä ja Lonkeroa. Viskikola koitui taas jälleen kohtaloksemme ja johdatti meidät vahingossa väärään junaan.
En ollut varmaan ikinä nähnyt sinua niin innostuneena. Hypit ympäriinsä, et malttanut olla hetkeäkään paikallasi. Palasin hotellille haikeana, mutta onnellisena. Tää on sitä, mitä rakastan. Tämän kaiken takia me eletään. Oli aika pakata laukut. En halunnut läheteä. Täällä on mun kotini.
kuva: Steve Conte
On hassua kuinka suhtautumiset voivat muuttua niin paljon, niin pienessä ajassa ja kuinka monista ihmisistä voi tulla siinä ajassa niin tärkeitä. Kiitokset kuuluvat jokaiselle uudelle tuttavuukselleni ja kaikille niille jotka saivat edes pienen hymyn huulilleni. Te teitte matkastani täydellisen, kiitos! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti