Rikottuja leluja, vankiluolia ja kaupunkiin eksyneitä velipuolia.

Kaikilla on joskus päiviä jolloin kaikki tuntuu menevän päin persettä. Itselläni puhuisin viikoista, ehkäpä jopa kuukausista. Päivisin meinaan nukahtaa seisavilleni, mutta illalla tunnen itseni taas supersankariksi. Kahvi on ainoa, joka aina auttaa minua jaksamaan uuteen päivään.

Haluan kirjata iholleni elämänvaiheeni. Tahdon ikuistaa siihen kaikki elämäni valot. Pääni pursuaa ideoita, henkilöitä, bändejä ja vielä hieman lisää molempia. On vain ajan kysymys koska päätämme ystäväni kanssa koota taas pystyyn askartelukerhomme.

Nyt muistan taas miksi kielsin itseäni. Pettymyksiä toisensa perään. Miksi minun pitäisi edes odottaa mitään, kun tiedän kaiken lopulta päättyvän yhteen suureen kaaokseen?