He sanoivat minun olevan liian nuori tietääkseni oikeasta ja väärästä.

Matkaan kaupunkiin, jonka kadut tunnen  kuin omat taskuni. Kaupunkiin, jossa voin joka kolmannen vastaan käppäleivän kasvon tunnistaa nimeltä. Kaupunkiin, jossa on niin paljon rakkaita ihmisiä, että heitä on mahdoton edes koittaa luetella. Kaupunkiin, jossa tiedän mistä kahvilasta saan santsikupin kaupanpäälle.

"Oho, emmä meinnnu tunnistaa sua, ku oot värjänny hiukses". Tästä kyseisestä lauseesta taisikin tulla koko reissun kuuluin.  Jokaisena kertana kakistan sen suustani yhtä kummastuneena, mutta iloisena. Tajusin ettei viimenäkemästä ole muuttunut mitään muuta, kuin hiusten värit. Niin paljon ihmisiä, joita olen ikävöinyt, mutta tottakai sekaan mahtuu niiin paljon myös niitä henkilöitä, joiden takia melkein lähtöni peruutin.

Tämä tuntuu aivan normaalilta kotimatkalta. Tämä tuntuu vain normaalilta puistossa vietetyltä perjantai ilallata, jonka jälkeen päädyn kiltisti omaan sänkyyni nukkumaan humalani krapulaksi. Ei tämä ei ole matka kotiin, vaan paikkaan jossa voin juoda lisää, nukkua yön, syödä ja käydä suihkussa. 

Hyppään ulos melkein tyhjästä linja-autosta, jonka kuljettaja onkin jo ennestään tuttu. Jatkan poikkeuksellisesti matkaani jalan. Yksikään auto ei aja ohitseni. Ennen kuin katulamput sammuvat näkökenttääni kantautuu ainoastaan autojen alle murskaantuneita metsän eläimiä, sekä halkeutunuttaa asfalttia. Pian tunnenkin itseni näkökyvyttömäksi muurahaiseksi, kyllä siinä kylässä katulamputkin nukkuvat öisin. Aamuauringon noustessa hekin taas syttyvät iloisina ja virkeinä uuteen päivään. Mihin katulamppuja muka öisin tarvittaisiin? Voi jumalauta on siinäkin taas joku suomenruotsalainen neropatti äänessä.

Tunnen sen kaupungin kodikseni, mutta en tahdo palata. Se on vain osa menneisyyttä. Se on kaupunki, johon menen enää vain tapaamaan ystäviäni ja irtautumaan kaikesta arjen tylsistä tehtävistä. Se on kaupunki, jolle annan luvan riepotella itseni tuhansiksi kappaleiksi yhdessä viikonlopussa.