Ehtoollisviinit juotiin parempiin suihin.

En pääse ruokkimaan pakkomiellettäni. Ahdistus valtaa minut jälleen, mutta tuska muuttuu pian jo helpotukseksi. Ehkä en olekkaan niin sairas? Saan vihdoinkin hetken rauhan ja pystyn siirtämään ajatukseni pitkästä aikaa vain tähän hetkeen. Varmista kuitenkin tilanne vähän väliä. Tilanne on järkyttävä, mutta samalla niin positiivinen. En tiedä mitä enään minun pitäisi ajatella. En ymmärrä teitä, moraalianne. Kaikesta huolimatta tunnen vihdoinkin onnistuneeni jossain. Olen jatkuvasti askel askeleelta lähempänä päämääräni.

Muistan taas miksi rakastankaan tätä kaikkea niin paljon, ihmisiä, sitä kaikkea pursuavaa aitoutta. Saan taas nauraa vatsalihakseni kipeäksi, syödä navan räjähtämispisteeseen asti karkkia, valvoa pahanhajuisessa huoneessa, liukua sukkasillaan pitkää käytävää pitkin, pohtia syvällisiä yöllä, nukahtaa salin kylmälle lattialle, kärsiä pahasta puheripulista  ja ennen kaikkea vaipua täyteen hiljaisuuteen iltahartauden aikana.

On aika taas lähteä. Kaipaan kotiin, mutta samalla tunnen kuuluvani myös tänne. Väsymys on vallannut kaikki. Matka kotiin päin venyy vielä parilla tunnilla. Kaikki tuntuu taas niin vaikealta, kirjaimellisesti sanoen mikään ei vain onnistu.

Haluan tehdä elämässäni vielä paljon asioita. Ne saattavat olla ehkä suuria, mutta tehkää ne minulle mahdolliseksi. En tiedä pitäisikö minun alkaa jo huolestua vai olla vain täysin ylpeä itsestäni.   Uskon, että tiedät totuuden, mutta yritän kaikin tavoin kieltää sen sinulta. En tahdo mitään muuta, älä edes yritä ympäripuhua minua erehdyksiin.