Olen viimeisen viikon sisällä saanut kinni arkisemmistakin asioista ja alkaa tuntua siltä, että olen lopultakin toipunut kesän festarikaudesta. Nään kavereita, joita ei valiettavasti kesän menojen huumassa ehtinyt tavata, teen töitä ja haaveilen päivät pitkät. Toisaalta onko tylsä arki kuitenkaan minun juttuni? Haluan nähdä maailmaa, seikkailla, nähdä elämäni taivaan ja helvetin.
Ikävä, en tiedä rakastanko vai vihaanko sitä tunnetta. Se muituttaa miten paljon välittää jostakin ihmisestä. Tällä hetkellä tunnen ainakin todellista vihaa sitä kohtaan, mutta mitä olisikaan rakkaus ilman ikävää? Eihän sellaista rakkautta ole edes olemassa?
Rakastan sitä hetkellistä transsia, jonka saan keikalla. Siinä vapautuu kaikki huolet ja murheet, se on terapiaa.
Koulu alkaa maanantaina, saa nyt nähdä minkälaisessa koomatilassa silloin tulen olemaan. Pakkohan sinne on mennä. Pelottaa talven saapuminen, ihmiset masentuvat ja vetäytyvät omiin oloihinsa. Luultavimmin myös minulle käy taas niin. Elämä on niin erinlaista silloin. Kesällä, varsinkin suomalaiset vapautuvat, nauttivat lämmöstä auringosta ja vapaasta. Sitä kaikkea on niin harvoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti