Maanantai maalasi uusia yksityiskohtia peilikuvaani.

Soitan taas kuusikiellistäni. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin koskaan ennen. En malta lopettaa hetkeksitään. Välillä kuitenkin havahdun vain katselemaan... Miten jokin esine voi olla noin kaunis? En tiedä, se on minun. Silmäteräni, jolle en aio kääntää selkääni.

Alkanut viikkoni täyttyy vähintään 12 tuntisista työpäivistä. Mikä oudointa, mä oikeesti nautin siitä. En tarkoita etten mielummin olisi kavereideni kanssa ulkona polttamassa savukkeita putkeen ja kertomassa taas niitä samoja huonoja vitsejä. Nautin kun saan rääkätä itseni taas siihen pisteeseen, etten enään osaa paikallani olla hetkeäkään. Tarvitsinkin taas ravistelua totuuteen!

Kompastuin silmäpusseihini.

Kahvilan televisiossa pyörii musiikki kanava. Kanava toistaa yllätyksekseni pärstäni puolentunnin sisällä viisi kertaa. En tiedä pitäisikö minun olla huomioimatta asiaa, nauraa kuollakseni vai ilmoittaa kaikille pärstäni siainnin. Päätin valita viimeisen. Muille asia on yhdentekevä. Minua ne muistuttavat menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta.