Vain kuva seinällä

Tuntuu, että sitä on tulossa hulluksi. Ihan oikeasti. Tahdon vaan mennä, laulaa, tanssia ja huutaa sen kaiken turhautumisen elämästäni pois. Ikävöin sitä kaikkea. Sitä, kuin hymyilet niin leveästi, että se sattuu ja sitä kun andrealiinisi virtaa veressä niin nopeasti, että muisti lähtee. Päivä päivältä tajuan vain enemmän, kuinka mä sitä kaikkea tarvitsen elämääni. Se on onnellisuutta. Ne kaikki pienet eleet ja hetket tekee minut onnelliseksi. Se on sellaista onnellisuutta, jota ei voi sanoin selittää. Se kaikki on vain sitä mitä rakastan ja tarvitsen elämääni.

Odottavan aika on pitkä. Vaikka tiedänkin, että pari kuukautta vierii taas nopeammin, kuin osaan odottaakaan niin silti tämä tuntuu ikuisuudelta. Olen yrittänyt löytää uusia tapoja saada nuo kaikki samat fiilikset, mutta ei sitä ei ole. Ainoa asia mistä tunnen saavani edes pienintä ilonaihetta elämääni on työ. En todellakaan tarkoita tällä, että pitäisin työstäni. Itseasiassa suoraansanottuna vihaan sitä, mutta se saa aikaan onnistumisen tunteen. Se kun palaat kotiin kadentoista tunnin päivän jälkeen rättiväsyneenä ja tiedät että olet kerrankin jotain saanut aikaan. Se kun tiedät, että olet taas tienannut edes hieman lisää euroja säästöpossuusi, joilla vielä pääset nauttimaan täysin rinnoin.