Koska elämä on pitkä ja pimeä tie, tahdon nähdä minne se vie.

Mä vihaan, mä pelkään. Vihani on niin suurta, että se on lähes mahdotonta sanoiksi muuttaa. Vihaan niin paljon, että pelkkä nimi tai ajatus saa käteni tärisemään ja adrealiinini nousemaan lukemattomiin määriin. Tekisi vain mieli hajoittaa kaikki, laittaa kaikki uudelle mallille. Puren hammastani, painan käsiäni niin kovaa nyrkille, että käteni muuttuvat siniseksi. Löydän itseni jälleen peiton alta. Piilossa siltä pahalta. Uskallan juuri ja juuri hengittää. Yritän sulkea silmäni ja korvani totuudelta. Tunnen itseni niin avuttomaksi, luuseriksi. Päässäni pyörii ajatuksia, miten lopettaa tämän kaiken. Aivan liian kauheita ajatuksia, ajatuksia joita vihani tuottaa minulle. Hassua, mutta totta voisin oikeasti tehdä sen. Enkä edes katuisi. Yritän uskotella itselleni, että muitakin keinoja on olemassa,  Yritän uskotella itselleni kuinka se olisi väärin. Osa minusta sanoo sen olevan väärin, osa oikein. Ehkä olen sairas, ehkä vain väsynyt tähän kaikkeen tai ehkä vain niin täynä vihaa, että olisin valmis tekemään mitä vain tämän lopettamiseksi.

Kuinka ristiriitaiselta se kuullostaakaan, mutta olen onnellinen. Tässä ja nyt. En tiedä miksi, mutta nyt tuntuu siltä että jokin palanen on loksahtanut paikoillensa. Vaikka kaikki onkin suoraan sanoen päin vittua, mutta nyt minulla on hyvä olla. Ehkä olen vain oppinut elämään hetkessä tai ehkä minusta on vain tullut itsekäs paskiainen, aivan kuten teistä kaikista muistakin. Tai ehkäpä olen vain sulkenut silmäni totuudelta. Aivan sama en jaksa edes miettiä. Nyt minusta tuntuu oikealta. Onnellisuutta ilman minkäänlaista syytä.