Koska elämä on pitkä ja pimeä tie, tahdon nähdä minne se vie.

Mä vihaan, mä pelkään. Vihani on niin suurta, että se on lähes mahdotonta sanoiksi muuttaa. Vihaan niin paljon, että pelkkä nimi tai ajatus saa käteni tärisemään ja adrealiinini nousemaan lukemattomiin määriin. Tekisi vain mieli hajoittaa kaikki, laittaa kaikki uudelle mallille. Puren hammastani, painan käsiäni niin kovaa nyrkille, että käteni muuttuvat siniseksi. Löydän itseni jälleen peiton alta. Piilossa siltä pahalta. Uskallan juuri ja juuri hengittää. Yritän sulkea silmäni ja korvani totuudelta. Tunnen itseni niin avuttomaksi, luuseriksi. Päässäni pyörii ajatuksia, miten lopettaa tämän kaiken. Aivan liian kauheita ajatuksia, ajatuksia joita vihani tuottaa minulle. Hassua, mutta totta voisin oikeasti tehdä sen. Enkä edes katuisi. Yritän uskotella itselleni, että muitakin keinoja on olemassa,  Yritän uskotella itselleni kuinka se olisi väärin. Osa minusta sanoo sen olevan väärin, osa oikein. Ehkä olen sairas, ehkä vain väsynyt tähän kaikkeen tai ehkä vain niin täynä vihaa, että olisin valmis tekemään mitä vain tämän lopettamiseksi.

Kuinka ristiriitaiselta se kuullostaakaan, mutta olen onnellinen. Tässä ja nyt. En tiedä miksi, mutta nyt tuntuu siltä että jokin palanen on loksahtanut paikoillensa. Vaikka kaikki onkin suoraan sanoen päin vittua, mutta nyt minulla on hyvä olla. Ehkä olen vain oppinut elämään hetkessä tai ehkä minusta on vain tullut itsekäs paskiainen, aivan kuten teistä kaikista muistakin. Tai ehkäpä olen vain sulkenut silmäni totuudelta. Aivan sama en jaksa edes miettiä. Nyt minusta tuntuu oikealta. Onnellisuutta ilman minkäänlaista syytä.

En usko eläväni ikuisesti, mutta en usko kuolevanikaan.

Tämä ei ollut sitä, mitä olisin luullut. Tämä ei ollutkaan se elämäni suurin virhe. Ei, ei todellakaan. Tämä oli yksi niistä parhaista. Tunnen taas itseni onnelliseksi, kokonaiseksi. Tuntuu kuin kaikki palaset olisivat loksahtaneet paikoillensa vain parissa päivässä ja niin taisivat loksahtaakkin. En tiedä mitä sanoa, en edes tahdo sanoa mitään. Tahdon vain hymyillä. Olkaa kilttejä, antakaa minun olla onnellinen edes tämän pienen hetken. Olen niin ikävöinyt tätä tunnetta, rakkautta, uudestaan rakastumista.

Tiedän, petin jälleen oman lupaukseni. Tein taas jotain sellaista, jonka olin luvannut itselleni olla tekemättä. Mutta kuin minä rakastan. Rakastan niin, että sattuu. En voi sille mitään. En vain ole kokonainen tätä kaikkea. En edes tahdo ajatella  Joulukuuta pidemmälle. En tahdo tietää mitä sen jälkeen tapahtuu. Se jää nähtäväksi. 

Tästä paikasta niin paljon muistoja, hyviä, aivan ihania muistoja. Välillä sen vain muistaa, että kaikki ei olekkaan ihan niin kuin ennen. Niin paljon uusia naamoja, niin paljon henkilöitä, joille tämä kaikki on aivan uutta. Tuntuu oudolta, en ole tottunut tälläiseen. 

Olen mustelmilla, käveleminen on tuskaa, selässäni on jatkuva viiltävä kipu, korvikseni on rikki, mekkoni on hajalla, poikkeuksetta aina kädessäni koreileva vanhan ystävän väsäämä rannekoru on poikki ja varpaani on tohjona. En tiedä miten yksi keikka voi saada aikaan tämän kaiken, mutta kyllä se oli paras keikka, mitä teiltä olin koskaan nähnyt. Yleisö, bändi, soitto, se oli kaiken osalta täydellinen. Rakastin joka ikistä hetkeä.

Ja painajainen jatkuu taas.

Tiedän, olen nyt tekemässä jotain todella tyhmää, olen nyt tekemässä jotain sellaista jonka vannoin olevan jo mennyttä. Se tulee luultavasti vain satuttamaan ja painamaan minua entistä syvemmmälle.  Mutta en vain voi sille mitään, että jokin sisälläni huutaa; "mene, koe, näe!" Se huutaa minulle niin kovaa, että sattuu. En edes itse tajua mitä olen itselleni tekemässä. En ymmärrä, miksi voin tehdä näin. Koska oppissin ymmärtämään edes itseäni?

Tämä tylsyys saa minut turhautumaan. Vaikka juuri pieneltä seikkailulta naapurimaastamme tulinkin tuntuu taas siltä että on jälleen pakko päästä jonnekkin näkemään maailmaa. Ei minun tarvitsisi lähteä minnekkään kauas. Tahdon vain jonnekkin, jossa en ole ennen käynyt. Jonnekkin jossa voin jälleen tavata uusia mielenkiintoisia ja sisältä kauniita ihmisiä. Jonnekkin, jossa saan ajatukseni pois menneestä, tulevasta ja tästä hetkestä.

Tarvitsen jotain sellaista uutta, joka saa minut edes hetkeksi unohtamaan ne kaikki ikävät asiat. Ennen minulla oli sellainen, mutta nyt sen menetettyä tajuan kuinka hukassa sitä oikeasti onkaan. Nyt tajuan kuinka paljon ne kaikki pienet hölmöt asiat, päivittäiset hymyt, jopa naurahdukset minuun oikeasti vaikutti. Se oli sellainen asia joka sai minut edes hetkeksi unohtamaan sen kaiken arjen paskanmyrkyn.