Tunnen olevani muukalainen täällä, tämän sairaan maan päällä.

Tutut mutkittelevat pitkät ja kapeat asfaltti tiet muuttuivat tuiki tuntemattomiksi pitkiksi hiekkateiksi. Kauniit omenapuut vaihtuivat loputtoman tuntuisiin havumetsiin. Täällä jokainen tienpätkä on  lähes identtinen. Täällä mä nyt kuitenkin olen, Kokemäellä. Keskellä metsää, niin lähellä kaikkea, mutta kuitenkin niin kaukana.

Kulttuuri shokki iski kovemmin kuin koskaan. Minä oikeasti luulin, ettei niin sanotun kotipaikkakuntaani Pargasia pahempaa paikkaa olisi Suomen kartalta löytynyt. En minä halunnut sitä löytää, minut ikään kuin törkättiin tänne. Tämänkaltaiset pikkuruiset kylät pitäisi oikeasti hävittää taivaantuuliin.

Vaikka maisemat muuttuu, kaikki on niin kuin ennenkin. Ehkä jopa pahemmin, en osaa sanoa. En osaa sanoa mitään, en myöskään tiedä mitään. En tiedä pitäisikö minun vain luovuttaa ja ikään kuin hävitä kuin tuhka tuuleen vai pitäisikö minun taistella loppuun asti ja kuitenkin loppuen lopuksi hävitä taistelussa? 

Rakkaat lukiani! Saanen näin nyt poiketa aiheesta, että meille syntyi noin kuukausi sitten Rottwailerin ja Kaukaasian paimen koiran kahdeksan pientä suloista pentua tähän maailman. Ottakaa yhteyttä 

jos kiinnostaa! :)