En halua palata takaisin ajassa, en halua noudattaa tiettyä linjaa.

Koulua on käyty jo viikko ja voin sanoa, että tästä vuodesta tulee todella raskas. En kuitenkaan voi sanoa, että yhtä raskas, kuin kulunut kesä. Vaikka tietyllä tavalla kuitenkin odotinkin koulujen alkua ja ikävöin todenteolla kesää. Se oli juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä. Rakastan sitä elämäntapaa.

Keskittyminen yhteenkään asiaan on todella vaikeaa. Sillä ,viet minut jatkuvasti toiselle planeetalle, jossa elämme omaa onnellista elämäämme ja mikä parasta, yhdessä. 

Olet ollut kauan jo oikeassa, olet painajaisissani, olet unelmissani. Painajaiset, ne ovat hirveitä, vihaan niitä. Varsinkin silloin kun luulee sen olevan totta, vielä silloinkin kun olet herellä. Luulet menettäneesi kaiken, minkä takia elät, mutta yhtäkkiä tajuatkin kaiken olevan unta. Onneksi en usko enneuniin. 

Kuka titää, vaikka enneunet olisivatkin totta? Mutta ne tapahtuvat vain niin ettei kukaan tajua sitä. Mitä jos esimerkiksi dejavu on merkki enneunesta?

Paljon rakkautta, mutta vähän mielenrauhaa

Tieto lisää tuskaa, eikö niin? Olen hämmästynyt, järkyttynyt, sekä myös helpottunut viimepäivien uutisista. Olen kuitenkin saanut liikaa tietoa. On vaikeaa yrittää vastustaa kiusausta piipahtaa Tukholman kadulla, siis vain tietenkin tarkistamassa, ettei suomalaissyntyinen mies valehdellut meille. Tunnen myös oloni hyvin petetyksi, olen petetty, meitä kaikkia on petetty, ette ole sitä mitä ehkä haluaisitte olla ja tiedätte sen myös varsin hyvin.

Takana on siis matka Ruotsin Skogsröjet festareille ja sieltä hengissä säilyminen.
Kaikki ennakkoluuloni tätä kyseistä maata kohtaan katosivat matkan varrella. Ihmiset olivat paljon solidaarisempia, ystävällisempiä ja he tulivat puhumaan ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia.

Festivaalit olivat hyvin järjestetyt ja kaikki toimi, toisin kuin suomen festareilla. Tunsin suurta rakkautta sitä maata kohtaan. Festareilla huomasi suuren kulttuurieron. En nähnyt siinä mitään negatiivista.

Oli aika, aika hämmentää, mutta mitä sitten kun suunnitelmat ja oletukset eivät menekkään, niin kuin oli ajatellut. En enään ajattele tähdenlentojen olevan minkäänlaista kusetusta, kyllähän toiveeni toteutui. Toinen asia on se oliko se postiivinen vai negatiivinen yllätys. No ei helvetissä ainakaan tuo ensimmäinen vaihtoeto.

Olin taas ajatellut kaikesta aivan liikoja, niin ei saisi ikinä tehdä, siitä tulee aina paskat fiilikset jälkikäteen. Näin olin kuitenkin tehnyt ja yli puolet keikasta oli yhtä helvettiä ja pettymyksiä toisensa perään.

En voi millääntavalla kuitenkaan sanoa reissun epäonnistuneen. En kylläkään tiedä jäikö siitä huonot vai hyvät fiilikset. Noh syyskuuta odotellessa. 

Myöskään rakas Mondeomme ei selvinnyt reissusta ehjin nahoin......

Kun sä pelkäsit kuolemaa, päätettiin ettei kuollakkaan.

Lasken päiviä, päiviä siihen koska saan taas nähdä sinut, naurusi, hymysi, silmäsi, rakastan sinussa kaikkea. Sanotaan ettei ole olemassa täydellistä, mutta helvetti, mikä olet, jos et täydellinen?

Olen viimeisen viikon sisällä saanut kinni arkisemmistakin asioista ja alkaa tuntua siltä, että olen lopultakin toipunut kesän festarikaudesta. Nään kavereita, joita ei valiettavasti kesän menojen huumassa ehtinyt tavata, teen töitä ja haaveilen päivät pitkät. Toisaalta onko tylsä arki kuitenkaan minun juttuni? Haluan nähdä maailmaa, seikkailla, nähdä elämäni taivaan ja helvetin.

Ikävä, en tiedä rakastanko vai vihaanko sitä tunnetta. Se muituttaa miten paljon välittää jostakin ihmisestä. Tällä hetkellä tunnen  ainakin todellista vihaa sitä kohtaan, mutta mitä olisikaan rakkaus ilman ikävää? Eihän sellaista rakkautta ole edes olemassa?

Rakastan sitä hetkellistä transsia, jonka saan keikalla. Siinä vapautuu kaikki huolet ja murheet, se on terapiaa.

Koulu alkaa maanantaina, saa nyt nähdä minkälaisessa koomatilassa silloin tulen olemaan. Pakkohan sinne on mennä. Pelottaa talven saapuminen, ihmiset masentuvat ja vetäytyvät omiin oloihinsa. Luultavimmin myös minulle käy taas niin. Elämä on niin erinlaista silloin. Kesällä, varsinkin suomalaiset vapautuvat, nauttivat lämmöstä auringosta ja vapaasta. Sitä kaikkea on niin harvoin.

Elänkö vain odottamassa sopivaa hetkeä?

Juon kaljaa, ja Vandaalit soi stereoista. Olen viimeinkin kotiutunut yli viikon pituisesta reissusta.

Niinsanottu kiertueemme alkoi torstai illalla, jolloin lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnan Wanaja Festivaaleja . Saavuimme paikalle yön hiljaisilla tunneilla, katsoimme auringon laskua ja nautimme olostamme.

Festivaali oli mielestäni yksi parhaiten järjestettyjä ja edessä häämöttävä viikko sai tällä keikalla mahtavan aloituksen!

Kerava, sitä tulee ikävä. Kaikki kalsarikännit, pasilamaratoonit ja jumaloimamme star pizzat. Näimpä päätimme käydä tutustumassa myös paikalliseen baariin.

Jokeboxista hyvää musiikkia ja sinne meni kaikki viimeisetkin rahani! 

Aamulla pää särkee ja oksennus on taas ovella. En kuitenkaan päästänyt sitä ulos. Toisin kuin illalla, jolloin se oli vähän liiankin tervetullut. Vessan lattia oli veressä ja Nancien varpalla oli uusi nimitys: Teguila!!!

Meidän kolmen huonoista oloistamme huolimatta päätimme jatkaa matkamme kohti Äänekoskea.

Jos uskalsin sanoa että Wanaja oli hyvin järjestetty, tämä oli niin sanotusti täydellinen. Henkilökunta piti meistä huolta ja halusi meidän saavan ansaitsemamme paikat. 

Teltta oli pieni, myös lava oli klubin kokoa. Rakastin tätä kaikkea! Mielessä pyöri kuitenkin ajatukset, huonojen johtopäätöksiemme takia. Rakastin myös keikkaa, bändi oli liekeissä ja niin myös yleisö.

Tortaina kohtasimme Oulun ja voih miten monimutkainen kaupunki voikaan olla? Ruokapaikkoja ei löydy, niin kuin ei myöskään kauppoja, tämä kaupunki oli myös autoilijan helvetti.

Päädyimme jonotuksen aikana syvällisempään pohdiskeluun. Saimme päätökseen kaiken mikä on kaivellut mieltämme jo pitkän aikaa. Toivottavasti emme kuitenkaan ole väärässä, en jaksa uskoa niin.

SUURI kiitos kuuluu roudareille, teknikoille ymym.. Niimpä päätimme muistaa myös heitä tällä ruusupuskalla. 

He tekevät työnsä aina niin kuin pitääkin, eli mahtavasti, ammattitaitoisesti. Ilman näitä ei olisi yhtä ainoatakaan keikkaa.

Tämä keikan oli viimeinen suomen keikka tänävuonna. 

Ylöjärvelle päästyämme päätimme kuitenkin lähteä Valkeakosken työväenjuhlaan. Kävelimme kilometrejä, etsiessämme backstagen portteja. Etsimisemme osottautui turhaksi. Saimme rannekkeet sisälle. Aidat kaatuivat, satoi milloinkin rakeita, milloinkin vettä.

Palasimme autolle litimärkinä, onnellisena, haikeina ja väsyneinä.